Viimeisimmästä Berliinin matkasta on alle vuosi ja sitä edellisestä alle kolme vuotta, ja aikaisemminkin on tullut siellä käydyksi. Vähän itsellekin yllätykseksi hyväksyttiin siitä huolimatta sieltä tullut kodinvaihtopyyntö, kun ajankohta oli ihan kiva, sopivasti ennen koulun alkua, ja Berliini on kiva kaupunki mennä moneenkin kertaan uudelleen. Sitten kun koulu alkaisi, voi jatkaa "lomaa". Viimeisten matkojen lokakuiset sateet innostivat kokeilemaan matkaa elokuussa. Niinpä vaihtoa kyselleelle eläkeläispariskunnalle lähti vastaus:
"Vielen Dank für eure Vorslag mit uns zu tauschen. Berlin ist immer eine
Reise wert, oder zwei, oder drei, oder ... "
Kodinvaihto lomailumuotona ei ole aivan stressitön, koska vaikka juuri oli siivottu edellistä (Pariisin) vaihtoa varten, vaihtokodissamme elävällä naisella on aina pyrkimys nostaa kaikki tähän liittyvä seuraavalle levelille, joten turhaan luulin, että päästäisiin helpommalla. Terassinkin pesin uudelleen ja pyyhin pölyt neljästä polkupyörästä. Ihan kaikkia kaappeja ei onneksi siivottu uudelleen mutta Rouva kulki ottamassa valokuvia pihatunnelmista aamuneljältä varoittaakseen tulijoita valoisista kesäöistä ja unettomuudesta.
Suurin yllätys Rouvalta tuli eilen: "Sä et varmaan usko tätä, mutta mun tekisi mieli käydä Jätkäsaaren Verkkokauppa.comissa." Olin jo hätäisesti nappaamassa kiinni lähellä olevasta verenpainemittarista, kun Rouva jatkoi: "Ja siellä lähellä Hernesaaressa on se uusi terassi. Löyly. Voitais käydä sielläkin." Hamuilin jo muutakin kättä pitempää, jolla Rouvan mielentilasta saisi lääketieteellistä osviittaa.
Löytyihän tälle selitys. Olympiastadionin torni on remontissa ja Rouva vain keräilee näköalapaikkavihjeitä tänne tuleville turisteille, mutta aina minä Verkkokauppaan olen valmis lähtemään. Näköalaterassin takia sinne ei toista kertaa lähdetä kuitenkaan. Näkyy sieltä Länsisataman risteilijöitä, mutta muuten pelkkää rakennustyömaata. Varmaan Stadionin torni ehtii valmistua ennen kuin tältä terassilta näkyy mitään järkevää. Ehdin kyllä poiketa ostamassa musteita printteriin. Ja voi jotakuta kiinnostaa tämä terassille sijoitettu lentokonekin.
Löyly oli täynnä. Ei mikään ihme, kun Jasper Pääkkönen saa paikan ylittämään uutiskynnyksen ihan vain olemalla sen omistaja ja valittamalla siitä, että Eiranrannan asukkaat valittavat terassin yömelusta. Joku tuntemattomampi näyttelijä on myös ylittänyt uutiskynnyksen ilmoittautumalla asukkaaksi ja valittamalla elävänsä kuin jatkuvilla festivaaleilla, joilla ei itse saa valita musiikkia, jota kuuntelee. Ja oli tuo lautarakennelma muutenkin aika kummallinen ja hyvällä paikalla. Eli tämä menee jatkoon meidän vieraiden tutustumisvihjeisiin. Saunominen on kyllä suositeltavampaa kotioloissa.
Päivää ennen lähtöä
Jos aikaa valmistautumiseen on enemmän, Rouvalta eivät ideat lopu. Ei millään tule kysymykseen, että vain otettaisiin rennommin. Eilen illalla tehtiin kymmenen kilometrin pyörälenkki, että saatiin kartalle kävelyreittiehdotus lähiympäristön nähtävyyksistä: Hyvän Paimenen kirkko, Kyläkunnantien rintamamiestalot, Pirkkolan ruotsalaislahjoituksina saadut puutalot, Maunulan uurnalehto, Pirkkolan plotti, lemmikkieläinten hautausmaa ja vanhusten luontopolku. Kartalle merkittiin myös S-market, Lidl, Alko, marjamyyjät, R-kioski, Fidan kirppari, pankkiautomaatti. Ja kaikista näistä otettiin tietysti kuva ilta-auringossa. Yritin pysähdellä niin, että keltainen urheilupaitani ei olisi joka kuvassa. Kodinvaihtolomaan sisältyvät olennaisesti sellaiset paikalliset jutut, mitä ei todellakaan mainita turistioppaissa.
Viimeinen päivä meneekin sitten taas ihan rutiinisiivouksessa sillä erotuksella, että kun itse lähtisi LOMALLE, heittäisi vain kaiken jääkaapista pois, ja nyt pitää se myös täyttää suomalaisherkuilla. Ja jostain Rouva sai päähänsä leikata tänään myös vadelmapensaista vanhat oksat pois. Kyselin varovaisesti syytä, ja ei kuulemma voi jättää epäsiistejä ja pahanmakuisia marjoja saksalaisille. Luulisivat, että suomalaiset marjat ovat pahoja.
Aamulla Berliiniin
Jos ei enää ole kiire minnekään ja matkustuajankohdan voi vapaasti valita, miten ihminen voi ajautua siihen tilanteeseen, että kello soi 4:30 ja kentälle pitää lähteä kuudelta? Varmaan siksi, että kun kodinvaihdossa jo säästää hotellikulut, on pakko vielä valita halvimmat lennotkin, muuten menee uskottavuus. Niinpä sitten aamukahdeksalta oli jo ensimmäiset 3000 askelta mittarissa ja lisää ehditään, koska kahden tunnin lento vie vuorokaudesta vain tunnin.
Viimeksi Berliiniin saapuessamme kävelimme reippaasti matkatavarahihnojen ohi ja saimme odottaa laukkujamme kadonneitten laukkujen osastolla lähes kaksi tuntia. Tegelin kenttä on varmaan huomioinut silloisen närkästyksemme puutteellisesta ohjeistuksesta, koska nyt seinillä oli tämmöisiä kylttejä.
Rouvan matkustusfilosofiaan kuuluu kulujen välttämisen lisäksi muutenkin se, että kaikki tehdään omatoimisesti ja jotenkin vaikeimman jälkeen. Taksin käyttö ei siis tule kysymykseen, ja kohta olimmekin BVG:n lippuluukulla kolmen matkalaukun kanssa ja Rouva ilmoitti reippaasti haluavansa zwei Wochenkarten für Zonen ABC ja kysyi samalla, miten Wilhelmsdorfstrasselle pääsee. En muista, että lukion lyhyt saksa 70-luvun alussa olisi tuollaista sanastoa sisältänyt ollenkaan, eli jostain muualta nämä opit on saatu. (Epäilen Lonely Planetia, joka ennenkin on ohjannut kummallisiin ratkaisuhin.) Bussissa nainen sitten tapitti tiukasti vuorotellen pysäkkiluetteloa ja karttaansa ja ennen pitkää oltiin talsimassa Kantstrassea Leibnizstrassea kohti. Aika kummallinen tunne on sekin, että ovipuhelimeen joku ihan oikeasti vastasi, kuulosti ilahtuneelta, kun kuuli, että Suomesta tullaan ja lupasi tulla alas vastaan, kun Rouva ei heti ymmärtänyt, miten hissille piti kävellä.
(Jotenkin tuntuu, että tuo kanssani matkustava mies vain kadehtii naisensa rohkeutta ja omatoimisuutta.)
Meitä odotti täkäläinen Frau ja hänen siskonsa, joka oli lähdössä pariskunnan kanssa Suomeen. Olivat satsanneet kovasti infoon ja jonkin verran aamiaiseenkin, joten eivät ne minunkaan pyöräily- ja kuvaideani mitenkään liioiteltuja olleet. Täällä oli kyllä satsattu vielä enemmän, pyöräreittejäkin ympäri Berliiniä oli monta.
Pakko kyllä hehkuttaa tässä vaiheessa vielä kerran tätä kodinvaihtoa. Olemme kattohuoneistossa, näkymät Berliinin kattojen yli, kukat kattoparvekkeella, siisti keittiö, upea kylpyhuone, nätti makuuhuone ja viihtyisä kaupunginosa. Pyörät ja auto odottavat pihalla, ja kumpiinkin meillä on avaimet. Ja kaikki tämä ilmaiseksi. Mikseivät kaikki ihmiset tee tätä?
Me varmaan istumme tässä kattoterassilla seuraavat kaksi viikkoa. Mies sai digilaitteet ja wifit toimimaan ja kaatoi itselleen vettä pullosta, eli ihan ok tilanne. (Paitsi että Saksassa kai olut olisi kuulunut asiaan, mutta isäntäväki valitti unohtaneensa ostaa sitä. Vastavuoroisesti niin unohdettiin mekin, vain viiniä on - sekä siellä että täällä.) Päikkäritkin tuli jo otettua. Kauppaan pitää mennä uudelleen, paikallisesta Aldista ei saanut ihan kaikkea, mitä toivottiin. Esim laktoosittomat tuotteet ovat aina Saksassa pienen hakemisen takana.
Oranienburg ja Sachsenhausen
Jotkut ovat väittäneet, että emme suhtaudu tähän matkusteluun kovin vakavasti. Totta kai suhtaudutaan. Tänään erittäin vakavasti. Matkustimme eilen ostetuilla ABC-vyöhykkeen lipuillamme Oranienburgiin, jossa on Sachsenhausenin keskitysleirin muistomerkki. Oranienburgiin rakennettiin keskitysleiri jo 1933-34 SA-joukkojen perustamana, eli jo ennen kuin Berliinissä vietettiin olympialaisia. SA-joukot toivat siinä vaiheessa leirille poliittisesti epäilyttäviä henkilöitä, kuten natseja vastustaneita poliitikkoja ja toimittajia ja kirjailijoita. Leirillä oli siinäkin vaiheessa jo myös juutalaisia. Keskitysleiri ei vielä ollut varsinainen tuhoamisleiri, mutta vankeja kohdeltiin epäinhimillisesti ja joitain heistä kuolikin. Tuhoamisleirinä se toimi 1936-45 ja sen jälkeen Puna-armeijan erikoisleirinä, jossa oli natseja ja maanpettureiksi epäiltyjä sotavankeja 1945-50. Vuodesta 1993 se on ollut keskitysleirimuseo. Historiasta löytyy kattava selostus Wikipediasta, kannattaa lukea, sain paljon uutta tietoa, kun Mies luki sen ääneen ihan kuin iltasaduksi tämän päivän ajatuksille. Jopa Martti Luther on ollut paikassa vankina.
Martin Luther oli natsi, suunnitteli holokaustin ja joutui Saksan kukistumisen jälkeen itse leirille. Vähän tarkkuutta näihin historia-asioihin, on varmaan nukuttu oppituntien aikana koulussa? No ei ole nukuttu, jokainen nyt tietää, millä vuosisadalla kukakin voi vankina olla. Luther mikä Luther. Onhan sullakin nimikaimoja.
Omat ajatukset tänään liikkuivat kuitenkin nykypäivässä. Onko mahdollista, että jokin näin rankka ilmiö vielä toistuu länsimaissakin, kun vihapuheita ei suitsita paremmin, eivätkä vallanpitäjät selvästi irtisanoudu toiminnasta, joilla selvästi lietsotaan epäluuloja ja vihaa tiettyjä kansanryhmiä vastaan? Miksi on edes sallittua huudella rasistisia kannanottoja tai ottaa rumasti kantaa toisten ihmisten uskontoon tai vaikka seksuaaliseen suuntautumiseen? Vihan jokapäiväisiä seurauksia nähdään vielä melko kaukana meistä, mutta aina vain lähempänä tapahtuu.
Kuvani tältä päivältä ovat synkkiä. Valoisa piirre niissä on se, että muut niissä olevat turistit ovat suunnilleen kolmekymppisiä. Nuoret ihmiset ovat kiinnostuneita tästäkin puolesta historiaa. Ensimmäinen panoramakuva näyttää paikan autiuden ja tyhjyyden, mikä sinällään on puhuttelevaa.
Pienillä kivillä täytettyjen suorakaiteen muotoisten rajattujen paikkojen kohdalla oli kullakin parakki.
Oranienburg on muutenkin ihan viehättävä paikka. Ei kyllä ehdittty tai jaksettu paljoa muuta. Askelmittariin kertyi näinkin yli 10 km.
Koulunalkamisstressi näkyy aina rystysissäni, jotka kuivuvat ja halkeilevat. Nyt se on muuttunut stressiksi siitä, että koulu ei ala. Rouva sanoi, että täällä apteekit neuvovat auliisti ja marssittiin siis lähimpään. Neitonen haki paikalle toisen, ja yhdessä he kyselivät, onko vaiva ollut jo pitkään (jahrenlang on ollut) ja olenko lätrännyt vedellä, siivonnut ja tehnyt puutarhatöitä (viime päivinä paljonkin). Miten ne tiesivätkin olla jäljillä heti! Tuloksena keskustelusta naiset kääntyivät rasvahyllylle ja tulivat takaisin neljä putkea mukanaan. Sanoivat, että kokeile näitä, laita puuvillahanskat käteen, nosta kädet ylös ja heiluttele niitä samalla kun katsot telkkaria. Eikä saa koskea märkiin rätteihin eikä multaan enää. Rouvakin kuuli tämän kyllä. Naiset sanoivat, että nämä tuubit ovat kokeilukäyttöön ja kostenlos, "Tulkaa sitten takaisin, jos ne auttavat." Melkeinpä voisin mennä, vaikka eivät auttaisikaan. Ainakin ohjeet olivat hyvät. Rasvaa tässä varmaan pariksi viikoksi onkin, mutta jos tämä auttaa, niin voisihan näitä tuoda kotiin lisää.
Tänään en siivonnut enkä tehnyt puutarhatöitä. Puuvillahanskat jäivät kotiin, mutta sain ihan hyvän aterian tässä näköalassa illalla ja avasin viinipullon.
Lauantaina Potsdamiin
Noin kolme vuotta sitten käytiin myös Potsdamissa. Silloin Mies kirjoitti blogiin, että Rouvalla oli pelottavan määrätietoinen tapa lähteä suorittamaan tätä paikkaa: Suoraan junasta aseman läpi raitiovaunuun, tarkka tieto siitä, millä venäläisen korttelin nurkalla pitää jäädä pois ja mistä pysäkiltä seuraava bussi lähtee. Nytpä ei enää ole kiirettä mihinkään. Ostettiin asemalta rasialliset mustikoita ja karviaisia ja syötiin niitä samalla, kun haettiin infosta kartta ja etsittiin sopiva ratikka.
Jäätiin pois hetkeksi kiertämään hollantilainen kortteli, jonka hollantilaiset rakennustyömiehet olivat saaneet tehdä itselleen palkaksi palatsien rakentamisesta. Täytyy sanoa, että ahkeria olivat olleet, Potsdamissa on paljon linnoja ja sitten nämäkin vielä. Turistit täällä ovat ihan toisen ikäisiä kuin eiliset Sachsenhausenin kävijät. Harmaita päitä on huomattavasti enemmän. Ja ryhmissä näkyivät kulkevan. Tämä on kai helpompaa historiaa.
Seuraava etappi ratikkasuunnistuksessa oli Volkspark. Sinne mennessä ohitettiin venäläisten palkkiokseen saama Alexandrowka, joka katsastettiin silloin kolme vuotta sitten perusteellisemmin. Volkspark jäi kyllä valitettavasti meiltä väliin. Mentiin vähän ohi ja sitten kun löydettiin sopiva sisäänkäynti, siellä olikin automaatti, josta olisi pitänyt ostaa metsäpolulle lippu. Ei ollut tarkoitus lähteä pitemmälle lenkille, mennä vain seuraavalle penkille eväitä syömään, eikä sitten viitsitty lippuja ostella. Ihan ok idea kyllä. Mahtaisiko Keskuspuisto Helsingissä säilyä paremmin, jos lenkkeilijöiltä veloitettaisiin 1,50€/kerta?
Mies lähti reippain askelin nousemaan Volksparkin sijaan Pfingstbergille. Minä huolehdin siitä, että kivat murattipäällysteiset puut tulivat kuvaan.
Pääsylipun maksamisen jälkeen Miehen kiipeäminen tyssäsi kuitenkin tälle pylväskäytävälle.
Käytävän päässä odottivat nämä metalliset pitsikoristeiset kierreportaat. Portaiden päissä eri tasanteilla oli liikennevalot, eli onneksi kaksisuuntaista liikennettä ei näissä sallittu. Annoin kaikkien muiden mennä edellä ja kiipesin askel kerrallaan hitaasti perässä. Olivat hankalimmat kiipeiltävät, joihin olen törmännyt. Muttta homma kannatti ehdottomasti!
Belvedere tarjoaa 360 asteen panoraaman joka suuntaan.
Selkeällä säällä näkyy kuulemma jopa noin 40 km:n päähän Berliinin suuntaan. Niinpä näkyy.
Ja tietysti vielä linnan pihalle ja portaisiin. Täällä oli koko ajan seurattavaa. Käyntimme aikana ehdittiin vihkiä kaksi paria, häävieraat kuljeskelivat portaissa, valokuvaajat risteilivät, viuluorkesteri soitti (jousikvartetti), pikkulapset juoksentelivat mekoissaan ja nahkahousuissaan ja tarjoilija kilisteli kuohuviinilaseja.
Belvederestä käveltiin alamäkeen metsäpolun kautta Neuer Garteniin. Ei odotettu mitään muuta kuin mukavaa metsää, mutta sattuipa matkalle komeita rakennuksiakin, esimerkiksi kristillinen peruskoulu tässä rakennuksessa
ja tämä. Joku hallintorakennus.
Neuer Garten, veden äärellä. Se vain on aina yhtä kaunista ja rauhoittavaa! Ihan hätäisesti katsottuna tästä kuvasta tulee ensimmäisenä mieleen Töölönlahti.
Tästä alkaa tämän päivän kukkaosuus. Nämä kukat ovat Marmoripalatsin hoidetusta puutarhasta. Ihania sinisen sävyjä ja pieniä kivoja suihkulähteitä.
Samasta puutarhasta oli näkymä keskustaan Nikolain kirkolle.
Orangerien edessä oli ehkä päivän paras, ihan järjettömän siististi hoidettu symmetrinen kukkaistustus. Ainakin, jos tämmöinen geometrisuus luonnossa viehättää.
Istuttiin kahville ja kakkupalalle Pandoras Cafeeseen ajatuksella: "Tässä nautitaan kahvit, maksoi mitä maksoi." Ystävällinen pöytiin tarjoilu pani jo katsomaan, paljonko seteleitä on mukana, ja lasku yllätti täysin: Kaksi kahvia ja iso pala kakkua 7.90€. Annettiin kymppi ja sanottiin, että loput saa pitää, ihan vain hyvästä mielestä. Saksassa on suositeltavaakin antaa tippiä hyvästä palvelusta. Tätä paikkaa suositellaan.
Yritin ottaa taidekuvaa, jossa olisi ollut kahvion tiedot, kukat ja tuo rakennus, mutta vaikka kuinka tähtäsin, joka ikisessä kuvassa oli mukana iso mustiin pukeutunut mies isossa lierihatussa ja ison kameran kanssa. Kuinka voi jollain olla aikaa ainakin vartti seisoskella ja kävellä niin, että toinen ei pysty kuvaa ottamaan! En tiennyt, millä kielellä olisin kaveria lähestynyt, joten tyydyin osaani. Ja sillä kaverilla oli niin iso putki kamerassa, että se oli varmana ammattilainen, mitä siinä meikäläinen pokkarinsa kanssa väliin menee. Tässä kuvassa kaverin ja pylvään välistä näkyy edes jotain.
Rakennus ja puutarha olivat varsinaisia taideteoksia. Preussin kuningas Friedrich Wilhelm III oli aikanaan viettänyt täällä joka päivä monta tuntia iltapäivisin, mitä en yhtään ihmettele.
Ja sitten takaisin järven rantaan. Tamminiemi?
Tässä puussa olisi ainesta joulukuuseksi minne vain.
Puiston laidalla oli myös komea rivi taloja, jotka oli merkitty yksityisiksi. Siltä ne pihat näyttivätkin. Oli pyykkejä kuivumassa ja ihmisisä istuskelemassa puutarhakeinuissa. Mietimme, olisiko näissä potentiaalisia kodinvaihtajia? Kuka näin hienoilla paikoilla yleensäkään asuu?
Kartassamme oli hyvin merkityt bussilinjat, joten istuimme sopivaan bussiin muutamaksi pysäkinväliksi ja hetkessä olimme Sans Soucin linnan pihalla odottelemassa meille määrättyä sisäänpääsyaikaa. Saimme odotella 45 minuuttia, ja kassa sanoi napakasti, että muistakaa olla pünktlich.
Kun näin tämän ensimmäisen huoneen, pyörsin heti takaisin. Mieli teki mennä sisälle, mutta ovella huomasin, että vain lunastamalla valokuvauspassin, sai kaivaa kameran esiin. Kaivoin siis yhdelle tädille vielä kolme oiroa ja sain punaisen rannekkeen. Ranneke oli tarpeen, jossain huoneessa lähes kaikki kaivoivat jonkun välineen esille, mutta vain ne saivat jatkaa, joilla oli ranneke. Muita kehotettiin laittamaan kännykät takaisin laukkuun. Ollaan Saksassa, nih.
Väkeä oli sen verran, että oli ihan onni, ettei kaikilla ollut ranneketta. Ei siellä oikein ehtinyt tähtäillä ja kuvakulmia hakea, mutta huoneet olivat aivan uskomattomia, kai sen kuitenkin näistäkin kuvista näkee.
Tämän kaapin käyttötarkoitus yllättää. Klapilaatikko se on takan vieressä. Etuosan laatikot ovat pelkkää hämäystä, puut saa esille oikealla olevasta sivuovesta.
Peilejä oli tarjolla omakuviin enemmänkin. Harvoin sitä tällaisia raameja saa.
Hui mikä lattia!
Viivyin kukkahuoneessa niin kauan, että Mies väitti minun tulleen viimeisenä pihalle. Ei ole totta, kyllä sinne kukkahuoneeseen vielä joitain muitakin jäi.
Ja ulkona loisto jatkui. Linnan molemmin puolin oli tällaiset huvimajat. Tämä aihe oli ilmeisesti suosituin linnan matkamuistomyymälän postikorteissa.
Ja tämä kuvanottopaikka suosituin ulkona. Jonossa kukin vuorollaan. Kyllä turistit tämän jo osaavat aika hyvin.
Näitä näkymiä ei lakkaa ihmettelemästä. Taas hehtaarikaupalla terasseja, lampia, puita ja nurmikkoa.
Ja lisää kukkia tälle päivälle.
Tämä kuva on oikeastaan otettu polkupyöristä. Ihmisillä on täällä hurjan hyviä ja kalliita pyöriä. Sähköpyöriäkin näkee täällä paljon enemmän kuin Suomessa.
Ja viereisessä Marly puistossa taas lisää kukkia, kukkia, kukkia.
Toimiikohan tämä oikeasti? Parkkipaikka, jolla voi maksaa vapaaehtoisesti parkkimaksun puistojen ylläpitoon. Ei kyllä nähty myöskään autoja parkissa ainakaan ihan tässä.
Brandenburgin portilla törmäsimme hulinaan ja ruokakojuihin. Mies oli lähdössä äkkiä pois, eteenpäin vain, mutta Rouva aisti paikallista tunnelmaa, halusi paikallista jäätelöä ja alkoi puhua paikallisen naisen kanssa ja sai selville, että alkamassa oli paikallinen Taiteiden yö, Erlebnisnacht. Näissä kohdissa meidän maailmat eivät kohtaa. Toinen on valmis hankkimaan Erlebnisse ja toinen haluaa äkkiä pois.
Tälle kojulle oli jono. Jotenkin olisi ollut kiva maistaa, miltä liekitetty pizza maistuisi. Nimittäin siltä se vähän näytti. Toinen meistä ei kuitenkaan suostu jonottamaan yhtään mihinkään tai mitään. Maistamatta jäi.
Brandenburgin portilta poispäin johtava Brandenburger Strasse oli ihan täynnä. Joka kadunkulmassa oli esiintymislava ja musiikkia tai tanssia tai jonglööriä. Siitä huolimatta ja ehkä sen vuoksikin suunnattiin pikkuhiljaa poispäin tungoksesta aseman suuntaan. Tuli vain mieleen, että tässä ei pystyisi minkäänväristä kuorma-autoa kukaan väistämään.
Ja sitten tapahtui se, mikä meille todella harvoin tapahtuu. Hypättiin väärään ratikkaan. No, ei tarvittu monta väärää pysäkkiä, kun asia huomattiin. Nähtiinpä samalla yksi sattumanähtävyys, jota ei matkailuesitteissä mainittu.
Sunnuntaina jumalanpalvelukseen
Kymmentä vaille kymmenen alkoivat Pyhän Kolminaisuuden kirkon kellot soida, kun kävelimme Goethestrassea ikkunastamme näkyvää kirkkoa kohti.
Saksalaisessa jumalanpalveluksessa on suomalaisen luterilaisen helppo istua. Liturgian osat ovat tutut, virretkin vähintään tutun kuuloisia. Saarnan ajatus meni meikäläisen kielitaidolla vähän ohi. Mutta so not.
Tämä pikkuinen Ewa kastettiin tänään jumalanpalveluksen aluksi. Harvemmin suomalaiset kastettavat lähtevät kävelemään pois alttarilta tai kantavat nallea mukanaan, mutta eipä tällä tytöllä ollut myöskään pitkää valkoista kastemekkoa. Isoveli kantoi tyttösen reippaasti takaisin kastemaljan ääreen. Äiti oli israelilainen, isä saksalainen ja kastevesi oli tuotu pullossa Jordanilta. (Niin muuten meillekin, meidänkin lapset on kastettu Jordanin vedellä.)
Otin jumalanpalveluksen jälkeen pari kuvaa kirkosta, ja eikös heti yksi harmaapäinen Frau tullut kyselemään, että taidatte olla lomalla, kun ei ole täällä aiemmin näkynyt ja kameran kanssa kuljetaan. Frau kertoili sitten enemmänkin kirkosta ja antoi seurakunnan lehden, jossa olisi lisääkin rakennuksen yksityiskohdista. Oli jo tovi juteltu, kun kävi ilmi, että olemmekin Suomesta, emme saksalaisia. Frau pyysi saman tien anteeksi, että oli puhunut niin nopeasti saksaa, ei hän ollut tajunnut olevansa ulkomaalaisten kanssa tekemisissä. Imartelevaa. Me pystytään hämäämään saksaksi!
Emme olleet vielä kokeilleet isäntäväen autoa, mutta sunnuntai-iltapäivä tuntui kokeiluun sopivalta. Ehkä liikenne olisi rauhallisempaa. Kuvasin varmuuden vuoksi ensimmäisellä pysähdyspaikalla auton vanhat naarmut, ettei jouduta vastuuseen vanhoistakin, jos uusia tulee. Ajo kadulle on nimittäin niin kapea käännöksineen, että tottumattomalta saattaisi ote helposti sen muutaman strategisen sentin verran lipsahtaa. Näyttää nimittäin lipsahdelleen joltain muultakin.
Auto on 12 vuotta vanha Opel Meriva. Siinä se kulki kuin muutkin saksalaisautot, vaikka Volvoon tottuneelle auto olikin pienempi ja hitaammin kiihtyvä. Eipä kuitenkaan oltu ekaa kertaa Saksan teillä, niin liikenne oli tutun oloista vieraallakin autolla. Ajeltiin rauhassa uudelleen Oranienburgiin ja kierrettiin katsomassa neuvostovallan aikaiset joukkohaudat ja Lehnitzseen puistot.
Tämä on siis Neuvostoliiton salaisen poliisin aikana leirillä olleiden hauta, ei juutalaisten joukkotuhoamisajalta. Ensin olimme vähän hämääntyneitä rististä, mutta portin tekstistä tämäkin selvisi. Siis lisää synkkää historiaa. Hieno muistomerkki, pensasistutukset mukailevat ikään kuin isoja hautakumpuja.
Ajeltiin Oranienburgin eteläpuolelle Lehnitzseen rannalle ja tehtiin pieni kävelylenkki. Ihan kiva kohde, vaikka ei nyt mitään kovin erityistä. Nättiä rantapolkua metsässä.
Pyöräretkellä Lietzenseellä ja Charlottenburgin linnan puistossa
Pieniä perhosia oli vatsassa, kun irrottelimme isäntäväen polkupyörät pihan telineestä. Vähän olisi ollut säädön tarvetta satulan korkeudessa, mutta kun emme osanneet samalla nostaa ohjaustankoa, vain Mies nosti vähän satulaa. Minä tyydyin ajoasennon takia polkemaan vähän matalalta. Hyvät olivat pyörät, kevyet ajaa, vaikka sähköpyörään tottunut joskus kaipasikin lisäpotkua. Vähän jännitti lähteä vieraan kaupungin liikenteen sekaan, kun ihan kaikkialla ei ollut pyöräteitäkään, mutta ihan hyvin se sujui. Täällä on todella paljon pyöräkaistoja, ja muuten autoilijat kunnioittavat pyöräiljää. Kypärää ei ole juuri kellään. Eipä meilläkään, kun isäntäväki ei sellaisia omista.
Nätin Lietzenseen rantamaisemia. Pikkuisen alkoi päivä pilvisen puolella.
Ja sitten vähän pohjoiseen, Charlottenburgin linnan suuntaan. Maanantai on museoiden huoltopäivä, joten olimme yllättyneitä tästä lakanan viestistä. Lähemmäs mentyämme näimme sitten kuitenkin, että kyltti oli ilmeisesti vain tarkoitettu rohkaisemaan ihmisiä sisälle rakennustelineistä huolimatta, ei kuitenkaan maanantaisin.
Museon cafen ulkoterassilla istuskeltiin rauhassa tovi ennen kuin jatkettiin matkaa.
Pyöräilijöille sallittu reitti kiersi puiston ulkoreunat, mutta hyvin siltä pääsi poikkeamaan myös nättiin puistoon. Tässä Belvedere puiston reunalla. Sisällä olisi Saksan hienoin posliinikokoelma.
Tältä sillalta on otettu varmaan todella hienoja maisemakuvia. Niihin verrattuna realistiset amatöörikuvat ovat tosi usein tällaisia. Aurinko ei paista ja hienoimmat kohdat ovat paketissa. Nostureita näkyvissä. Otinpa kumminkin ja jatkettiin matkaa lammen toiselle puolelle.
Kukkia, kukkia, kukkia jälleen kerran. Miten kaikki kasvaa täällä noin isoksi? Tuoksupielukset ovat kuin mättäitä, samettiruusut noin seitsemänkymmentäsenttisiä. Meidän puutarhassa parikymmentä senttiä on jo komeaa.
r
Turistit näyttivät tänään tältä. Ensin ajattelimme, että onpas nuoriso kiinnostunut nätistä puutarhasta, mutta sitten tajusimme, että jokainen katseli vain kännykän näyttöä. On tämä valtava ilmiö! Siis Pokemon Go.
Jatkoimme hetken Spree joen rantaa. Joku päivä tekisi mieli mennä jokiristeilylle.
Takaisin tullessa jätettiin pyörät hetkeksi Wilhelmsdorfstrassen metroaseman lähelle parkkiin ja kierreltiin hetki kaupoissa. Aurinko laski hyvän päivän päätteeksi näin nätisti. Näkymä makuuhuoneen ikkunasta.
Tiistai - kovin keskinkertainen lomapäivä
Välillä tuntuu siltä, että matkakertomuksissa pitäisi koko ajan hehkuttaa auringonpaistetta ja tekemisiä ja uusia elämyksiä. Jos ei niitä ole, paras unohtaa koko juttu. Ehkä tällaisista päivistä lukeminen ei jälkeen päinkään mitään iloisia mielikuvia tuo, mutta kirjaanpa kuitenkin, vaikka sää oli kovin keskinkertainen, ei satanut onneksi liikaa, taivas harmaa, käyntikohteet eivät sykähdyttäneet, ruoka oli keskinkertaista ja etukäteen mietityt ostokset yllätyksettömiä.
Ensimmäinen "pettymys" oli tämä hieno synagoga. Sinne pääsi sisälle vain katsomaan näyttelyä, joka kertoi juutalaisen seurakunnan historiasta Berliinissä, mutta ei synagogaan sisälle. Juutalaiset taitavat yleisemminkin varjella jumalanpalveluspaikkojensa pyhyyttä, eivät ole synagogat auki kuljeskeleville turistilaumoille niin kuin kirkot ympäri Eurooppaa. Näyttelyssä tuli surullinen mieli ja historia taas esille. Seurakunnan väestö vaihtui lähes kokonaan 1940-luvulla ja tälläkin hetkellä aika iso osa juutalaisen seurakunnan jäsenistä on venäläistaustaisia. Heitä vainottiin myös Neuvostoliitossa ja moni heistä käytti tilaisuutta hyväkseen muuttaakseen Berliinin DDR-kaupunginosiin.
Juutalaisilla ei ehkä mene kovin hyvin vieläkään täällä Berliinissä. Juutalaisvihaa on ilmassa, ja synagogien edessä on aina tällainen poliisin pysäköintikielto ja sen lisäksi useimmiten myös poliisi tai pari ja poliisiauto passissa.
Vanhan juutalaisen hautausmaan edessä on tämä muistomerkki. Juutalaiseen tapaan surijat ovat tuoneet muistomerkin juurelle kiviä.
Nähtävyyksien välillä on aina näitä sattumanähtävyyksiä. Saksalaista uhoa. Kyllä minäkin vaan olen nyt auto!
Meiltä on Fernsehturm suorittamatta. Suorittamatta se jäi nytkin. Mitä sitä sateessa näkisi?
St Marienkirche on Berliinin vanhin yhä uskonnollisessa käytössä oleva kirkko. Siellä voisi käydä sisälläkin, jos vanha arkkitehtuuri kiinnostaa. Ainahan se, mutta nyt tämä kirkko oli kiinni jo tältä päivältä. Mieheni luki minulle iltasaduksi Wikipedian artikkelin monivaiheisesta kirkon historiasta. Moneen kertaan on eri vaiheita hävinnyt ja taas restauroitu ympäristön ja yhteiskunnan muuttuessa.
Siinäpä tämä päivä sitten olikin. Pari tilattua sadetakkia löydettiin Uniqlo -kaupasta. Ja samalla kun sinne mentiin, Mies löysikin sellaisen kevyen topatun takin, jollainen siltä puuttui, joten ostosten kanssa tultiin.
Tulipahan käveltyä tänään!
Nyt on semmoinen ajatus, että Rouva teki tänään monta ratkaisua ihan vain kartuttaakseen askeleita mittariin. Ihan ensimmäiseksi jo retkikohteen valinta oli semmoinen. Köpenick - ei koskaan kuullutkaan, Berliinistä itään. Pieni viehättävä kaupunki kuulemma ja luontokohteisiin suuntautuneessa Berliinin oppaassakin suositeltu ja esitelty. Sauvignyplatzin S-Bahn -asemalle mennessä ei tänään käveltykään suorinta reittiä, vaan katsottiin alueen ravintolatarjonta ensin. Ostkreutzilla vaihtoon sisältyi taas portaita ja kai vähän haeskeluakin. Köpenickin S-Bahnilta oli viitta 1,5 km Altstadt ja aika monta ratikkaa ja bussia sinne menossa, mutta Rouva oli sitä mieltä, että nyt kävellään. No käveltiin. Kun päästiin suunnilleen Altstadtiin ei missään nimessä lähdetty sinne päin, missä oli paikan päänähtävyys (Schloss) ja turisti-info, vaan kierrettiin ensin yksi vihreän kasvuston vallassa ollut kirkko ja sitten vähän toiseen suuntaan, josko siellä olisi sittenkin jotain muuta kivaa, kun kadunkin nimi oli Alter Markt. Ei varsinaisesti ollut.
Se hyvä puoli tällaisessa kiertelyssä on, että tulee bongattua mielenkiintoisia paikkoja. Siis paikallinen yläkoulu. Jos suomalainen koulu on maailman paras, rakennukset ovat muualla mielenkiintoisempia kyllä.
Kun saarella oltiin, niin jostainhan piti päästä rantaan. Ei vain oikein päässyt, kun ranta olikin kovin yksityinen ja Gartenstrassekin kiersi lenkin, eikä ollenkaan mennyt rantaan, vaan kohtuullisen marssin jälkeen oltiin uudelleen samassa pisteessä. Gartenstrassen käveleminen oli vähän turhaa puutarhojenkin puolesta. Tämä kuva napattiin jonkun ravintolan terassilta, jonne ei kumminkaan jääty turhaan istuskelemaan.
Sitten olisi taas ollut ratikkaa tarjolla, mutta "kyllähän me nyt kävellä jaksetaan" ja käveltiin. Lopulta keksin varmasti turisteille tarkoitetun tornin, ja tornin vieressä torin, ja torin laidalla turisti-infon ja hain tuekseni kartan.
Ehdotin lähintä kahvipaikkaa, mutta karttaan olikin merkitty joku puisto ja Schloss ja siellä tietysti olisi nätimpi ja rauhallisempi Cafe. Ja taas vähän linnanpihaa ja kukkaistutuksia matkan varrella, eli suoraan ei voinut kävellä.
Lopulta edes istuttiin ja juotiin ne kahvit. Ja sitten kun luulin, että lähdetään takaisin, pitikin kiertää vielä se saari ja puisto. Jos siellä vaikka olisi jotain kivaa ja kaunista. Ainakin pari hurjannäköistä koiraa tuli vastaan.
Saarelta tullessa olisi sillan pielessä ollut ratikkapysäkki, mutta edessä oleva katu näytti vielä olevan suorittamisen arvoinen, eli eipä menty ratikkaan vieläkään. No joo, oli se. Käytiin kuvaamassa Raatihuoneen sisältä käytävätkin.
Ja sitten juoksin jo edeltä pysäkille sattuneeseen bussiin ja kysyin, meneekö se Bahnhofille, eikä Rouva ehtinyt mihinkään väliin enää ehdotuksineen.
Seuraava ehdotus tulikin sitten vähän puskista. Metrokarttojen tai yleensä minkään karttojen tutkiminen ei ole vahvuuksiani, enkä tiennyt, mikä odottaa, kun jäädäänkin pois jo Warschauer Strassen S-Bahn -asemalla ja kävellään siitä ottamaan uudet kuvat Oberbaumbrückestä (josta on jo edelliseltä matkalta iltakuvia) ja sitten voidaan ohi mennessä katsastaa taas East Side Gallery, joka sillä edellisellä matkalla nähtiin vain iltapimeässä ja siinähän sitten sopivasti matkan varrella olisi myös se Cavalier -ravintola, josta kolme vuotta sitten sai hyvää pizzaa.
Okei, Oberbaumbrückestä otettiin kuvat.
East Side Gallerystä tuli uusia kuvia myös.
Galleryn keskivaiheilla oli joen puolella valokuvanäyttely Syyrian sodasta. Eipä siinä mitään, mentiin sitten siltä kohtaa joen puolelle muuria. Sitä en siinä vaiheessa tiennyt, että sieltä ei päässytkään takaisin kadulle muuten kuin tulemalla takaisin siihen kohtaan, mistä oli lähdettykin. Näytti olevan niin paljon pettyneen näköisiä naamoja vastaan tulijoillakin, että tämä järjestely varmasti oli jonkun moka.
East Side Gallery on loppujen lopuksi aika pitkä, tällä kertaa edestakaisin marssiessa yli kaksi kilometriä. Ja sen jälkeen ylitys Spreen toiselle puolelle on myös aika pitkä. Sillan pielessä oli niin mustien miesten hallinnoima kahvila-alue, että kuvatkin otettiin vasta turvallisen välimatkan päästä.
Milloin täällä on vaalit? Vaalimainoksia on joka tolpassa.
Ravintolan osoite oli Annenstrasse 13. Ei se ihan "matkan varrella" ollut. Tai kai se oli, en vain ymmärtänyt, minkä matkan. U-Bahnilla olisi ainakin ollut lyhyempi matka, mutta taas käveltiin. Ja otettiin kuvia parista matkan varrelle osuneesta kirkosta ja lammesta.
Engelstrasse vaihtui lopulta Annenstrasseksi ja tässä vaiheessa aloin jo käsittää vedätyksen. Matkamittarissa oli yli 20 000 askelta. Ja sitten seurasi pettymys. Ei ollut enää sitä kivaa italialaisravintolaa, jonka esitteen olin visusti tallentanut, vaan paikalla oli turkkilainen ruokapaikka. Eikä minulla ollut oikein käsitystä, voisiko hiilillä paistettua turkkilaisruokaa syödä, mutta oli nälkä, ja Rouva kannusti kokeilemaan, joten sitten vain istuttiin. Ja olihan se syötävää. Alkupalatkin lusikoin kiltisti, salaatin söin (paitsi sipulirenkaat) ja riisi ja lammas olivat ihan okei. Olutta olin kyllä ansainnut kaksi tuoppia.
Berliinissä pääsee metrolla mistä tahansa minne tahansa lähes kävelemättäkin, mutta tänään ei päässyt. Annenstrasselta piti kävellä lähimmälle asemalle. Siitä metrosta piti vaihtaa Alexanderplatsilla toiseen ja sitten tulikin yllätys. Friedrichsstrasselle tullessa kaikki komennettiin pois junasta ja sanottiin, että pitää jatkaa R-junilla tai bussilla. Ei keksitty, mistä R-junat olisivat lähteneet, mutta sitten keksittiin, että jossain oli viitta "Ersatzverkehr" ja lähdettiin seuraamaan niitä viittoja. Kohta oltiin bussissa ja luulin, että kaikki on nyt ohi ja ok, kun bussi tuli Zoologische Gartenille. En tiennyt, että sieltä oli vielä parinkymmenen minuutin kävelymatka, enkä ihan usko sitäkään, että Rouva olisi suorinta tietä siitäkään suoriutunut. Jonkun kuvankin se otti matkalta.
Mittari näytti vähän yli 25 000 askelta. En aamulla kuvitellut, että tästä tämmöinen päivä tulisi. Hyvä päivä. Rouva saa viisaasti ja hienovaraisesti Miehenkin liikkumaan hyvillä mielin.
Uusi sadepäivä Berliinissä
Monena iltana jo on katsottu, että jos aurinko paistaa, nostetaan pyörät S-Bahniin ja ajetaan nach Richtung Grünewald, Nikolassee und Wannsee. Mutta ei se päivä ollut tänäänkään. Nypin lakastuneita kukkia parvekekasveista, kun kastella ei tarvinnut.
Jonnekin piti kumminkin lähteä, joten harrastettiin vähän metrosuunnistusta jonnekin Checkpoint Charlien eteläpuolella. Siellä oli Asisin panoraama kuvaamassa Itä- ja Länsi-Berliinin rajan tunnelmaa. Pyöreän ison tilan keskellä istuessa edessä oli näkymä länsipuolelta itään. Panoraama kuvasi arjen kokemusta muurin molemmin puolin. Kun katsoimme itään, näimme muurin takana piikkilangat ja eristetyn kielletyn vyöhykkeen, jolle menijöille ei ollut tarjolla muuta kuin kuulaa ja raatelevia koiria. Itäpuolella ei näkynyt televisioantenneja ei kauppoja, ei oikein ihmisiäkään ja autot olivat Trabeja. Länsipuolella oli antennit katoilla, hedelmä- ja antiikkikaupat, huoltoasemat, modernit autot ja ihmiset. Vain juuri rajan pinnassa oli epämääräinen aukio, jolla ilmeisesti majaili jotain irtoväkeäkin, kun ihan tuossa ei oikeastaan ollut mitään. Länsipuolelle oli rakennettu lava, jolta ihmiset voivat käydä vilkkuttelemassa itään jääneille läheisilleen. Kammottava ajatus. Checkpoint Charlien kohdalla oli silloin ja nyt paras selfien ottopaikka. Sputnikkia muistuttava Fehrnseeturm hallitsee näyttävästi itäpuolen maisemaa.
Heti tämän ankean kulttuuripläjäyksen jälkeen olisi voinut tutustua Currywurst-museoon. Jätettiin kuitenkin idea tähän showroomiin tutustumiseen, kun olin lukenut Tripadvisorin arvioinneista, ettei se ole hintansa väärtti, vaikka hauska onkin, ja lopuksi saatava makkaramaistiainen on aika pieni. Ehkä joskus, jos ei enää keksitä muuta tekemistä.
Sen sijaan Jüdisches Museum on kerännyt jokaisella matkailusivustolla ylistäviä arviointeja ja se oli täältä pienen kävelymatkan päässä. Museota lähestyttäessä törmättiin taas näkymään edessä vartioivista poliiseista.
Tavarat läpivalaistiin ja käveltiin metallinpaljastimien läpi, mutta sen verran vaarattoman näköisiksi meidät profiloitiin, että vartija viittasi Miestä hyväntahtoisesti ohittamaan vain portin, vaikka Mies ei ollutkaan ehtinyt kaivaa kolikoitaan pois taskusta. Sen sijaan tikettejä tarkastava vartija sanoi, ettei takkia saa kantaa käsivarrella, vaan se pitää sitoa vaikka vyötäisille. Mies kääntyi takaisin ja vei takkinsa ja olkalaukkunsa narikkaan, ettei olisi sotkettu terroristeihin.
Jo museon arkkitehtuuri oli täynnä symboliikkaa. Yhdyskäytävä vanhasta Berliinin museosta uuteen moderniin rakennukseen oli maan alla, ei näkyvissä. Ihan niin kuin aikakausien ja ilmiöiden rajat ja juuret eivät ole silmille nähtävissä siltoina, vaan kulkevat näkymättömissä ihmisten mielissä. Yhdessä siivessä oli tyhjä pimeä huone Holokaustin muistomerkkinä. Sinne mentiin pitkää käytävää, jonka seinässä luki Theresienstadt - Lublin-Majdanek - Auschwitz - Bergen Belsen ja muutama muu nimi. Huone oli tumman hämärä, melkein pimeä ja katon rajassa olevasta pienestä pystystä viirusta tuli vähän valoa. Liikenteen ja puistojen häly kuului vaimeasti, mutta yhteyttä ulkomaailmaan ei enää ollut.
Toinen osasto symboloi ennen tuhoamisleirejä pakoon päässeiden ja ulkomaille muuttaneiden kokemusta irrallisuudesta. Korkeita pylväitä, joiden päähän oli istutettu hopeapajuja, jotka muodostivat ikään kuin katon käytäville. Ei mitään selkeää rakennetta, vain irrallisuutta, joka ei johtanut mihinkään. Kuvaa sellaisen ihmisen kokemusta, joka ei tiedä, mihin voisi kiinnittyä.
Museossa oli paljon vuorovaikutteisuutta, ehkä sillä oli ajateltu myös museoon tulevia opiskelija- ja koululaisryhmiä. Tähän granaattiomenapuuhun voi jättää itse kirjoittamansa toiveen jostain hyvästä teosta. Jonkun tulkinnan mukaan paratiisissa syöty hedelmä olikin juuri granaattiomena, eikä mikään tavallinen omppu.
Näyttelyn alussa kuvattiin juutalaisen uskonnon perinteitä ja esineistöä.
Nämä serkukset olivat jonkun pyhätön edestä. Näennäisestä samanlaisuudesta ja tasa-arvosta huolimatta vasemmalla oleva kristillinen nainen ja oikealla oleva juutalainen nainen ovat aivan eriarvoisia saksalaisessa yhteiskunnassa. Kristillisellä on kruunu päässään, juutalaisen silmät ovat sidotut, vasemmassa kädessä olevat lain taulut ovat putoamaisillaan ja oikeassa kädessä olevat työvälineet ovat rikki.
Näyttelytilat olivat kauniit ja modernit, audioguiden selostukset seikkaperäisiä ja valaisevia.
Tällaisiin renkaisiin voi jäädä lojumaan ja katselemaan uskonnollisia tapoja esitteleviä lyhyitä videoita. Katselin esimerkiksi huivin sitomista ja käsien pesua esittelevät videot.
Kaiken kaikkiaan tähän mielenkiintoiseen rakennukseen ja historiaan haluaisin palata uudelleen.
Näyttely oli oivaltavasti koottu useiden varsin henkilökohtaisten esimerkkien varaan. Yksilöllistäminen toimi sekä havainnollistavana että tunteita herättävänä tapana kuvata historiaa. Visuaalisuuden ja mielenkiintoisen esittämistavan lisäksi juutalaisten historia Saksassa tuli hyvin esille. He olivat jo ennen 1000-lukua kansanosa, johon kohdistettiin monenlaista syrjintää. He eivät esimerkiksi saaneet omistaa ja viljellä maata. Senkin takia heistä tuli menestyviä kauppiaita ja he korostivat kulttuuria ja koulutusta. Valistuksen aikana saatiin aikaan jonkin verran vapauttavaa lainsäädäntöä, mutta läpi yhteiskunnan esimerkiksi filosofi Moses Mendelssohnin ajatukset eivät vielä kantaneet. Kansallissosialismin noustessa juutalaisuudesta tehtiin rotukysymys, heidän rotunsa sinänsä oli huonompi kuin arjalaisten ja heidän ilmaistiin olevan vahingoksi Saksan kansalle. Seuraukset tiedämme, vaikka niitä on vaikea ymmärtää. Täällä tuli kyllä selväksi se, että kysymys oli paljon pitemmästä kehityksestä, ei vain Hitleristä.
Siinäpä sadepäivä. Jos ensi kerralla Berliiniin tullessa sataa, vietän täällä uuden sadepäivän ihan mielelläni.
Perjantaina lounaalla ja urkukonsertissa
Ihan viattomasti lähetetty syntymäpäiväonnittelu FB:ssä poiki tiedon, että kolme ex-kollegaa onkin samassa kaupungissa samaan aikaan. Tietysti piti nähdä lounaalla. Kossu tuli Puolasta lentääkseen Helsinkiin ja Kari oli ollut Berliinissä jo kauemmin. Molemmat ovat vannoutuneita Berliini-faneja, joten konkareitten tapaaminen oli senkin takia mielenkiintoista.
Yksi toinen kollega oli suositellut Dicke Wirtin (Lihava vuokraemäntä) -kneipea Sauvignyplatzilla ja vinkki meni näin kokeiluun.
Hyvä vinkki, paljon hyvänmakuista ruokaa, reipas tarjoilu ja suomalaisittain edulliset hinnat.
Pienen ruokalevon jälkeen hakeuduttiin lähikirkon urkukonserttiin. Kuultiin taattua ohjelmistoa Bachista lähtien, kirkko oli väljästi täynnä ja tunnelma hyvä. Urkurin kuva heijastettiin mielenkiintoisesti seinälle ja hän myös esitteli sieltä puhuen kappaleensa yleisölle, vaikka sanoikin, että hänestä tuntuu hassulta puhua kameralle. Minusta taas tuntui hassulta nähdä urkuri, kun normaalisti urkujensoittoa joutuu kuuntelemaan sokkona. Laitoin silmät kiinni, niin kuulin musiikinkin.
Muistelisin, että Suomessa joku seurakunta yritti aloittaa jotain viini-iltoja, eli tarjoilla viiniä ohjelman lisäksi, mutta se ei tainnut oikein onnistua? Täällä kuulemma sen voi tehdä ja tehdään. Täällä voi joku seurakuntalainen tulla myös juttelemaan vieraan näköisille ihmisille, kehottaa ottamaan viiniä ja samalla kertoa, että seurakunnassa toimii tällainen musiikkiyhdistys, joka järjestää konsertteja noin joka toinen kuukausi, siihen voi liittyä ja sen pariin voi tulla vapaaehtoiseksi. Mies sanoi hämmästyvänsä saksalaisessa kirkossa 50 vuoden välein. 50 vuotta sitten hän kuuli Neue Geistliche Lieder (=Nuoren seurakunnan veisut Suomessa) säestettävän kitaroilla ja sähkösoittimilla. Nyt sitten hämmästelyn kohteena tämä viinijuttu ja urkuri seinällä.
Lauantaina markkinat ja pyöräretki Tiergartenissa
Saman kirkon ympärillä on kaksi kertaa viikossa markkinat. Kirkkopuiston ympäri kiersi myyntikojujen rivi ja kauppa selvästi kävi. Marjoja, hedelmiä, kukkia, käsitöitä ja kaikenlaista markkinakojukamaa. Joidenkin myyntipöydät näyttivät lähes tyhjenneen, kun markkina-aikaa oli kaksi tuntia kulunut. Pisimmät jonot näin kojulle, jossa kaksi turkkilaista myi vitriinistä erilaisia tahnoja pieniin rasioihin.
Otettiin taas pieni tuumaustauko, ennen kuin lähdettiin pyörillä ajelemaan. Vähän liian pitkä tauko oli, koska läntiselle taivaalle olikin kerääntynyt tummia pilviä ja niin sitä sitten kohta istuttiin Charlottenburger Brückellä Tiergartenin portilla yhden puun alla sateenvarjojen kanssa penkillä ja katsottiin, kun ne tummat pilvet tulivat salamoiden alas.
Hetki mietittiin, lähdetäänkö vähän kastuneina eteen- vai kotiinpäin. Tiergartenin lehtipuut kun "satoivat" vielä jokusen hetken sateen jälkeenkin.
Aurinko kuitenkin kirkasti sateisen maiseman ja leveät pyörätiet houkuttelivat jatkamaan kanaalin vartta pitemmälle.
Pysähdyttiin Luiseninselillä katsomaan Luisen patsasta ja pientä puistoa istutuksineen. Penkki toki oli märkä vieläkin.
Kummallinen yllätys kohtasi kuitenkin lammella. Lampi oli täynnä kelluvia kuolleita kaloja. Olisiko leväkasvusto vienyt hapen?
Toivottavasti ei ainakaan mistään myrkyistä ollut kysymys, koska linnut hyödynsivät helppoja saaliita. Näitä haikaroita (?) lenteli ympäristössä useita ja pitkä nokka poimi makupaloja suoraan vedestä.
Sorsa jätti vanan veteen.
Tiergartenin puiston itäpää onkin sitten keskeistä nähtävyysaluetta. Oli jännä tunne tulla tänne pyörällä, ei ollenkaan sellainen turistiolo, kun on tullut tänne kävellen turistina. Muuttaako kodissa asuminen ja polkupyörän käyttö omat fiilikset enemmän asukkaaksi kuin turistiksi?
Holokaustin muistomerkki oli kyllä yhtä ankea kuin ennenkin. Suorakaiteen muotoisia kiviä järjestyksessä, joka ei muotoutunut miksikään, oli vain täynnä käytäviä, jotka eivät johtaneet minnekään.
Brandenburgin portilla oli haasteena löytää kuvauspaikka, jossa valo, polkupyörä, ihminen ja komea portti muodostaisivat kohtuullisen asetelman. Kauan tätäkin sihdattiin ja tämä on valittu aikamoisesta kasasta otoksia. Se siitä ei-turisti -tunteesta.
Tässä kohtaa menin turistien joukkoon, kun näin ison lauman kyykistelevän vesilätäkön reunalla. Eikös kannattanutkin? Turistilauma suunnilleen buuasikin yhdessä, kun yhtäkkiä tuolta toiselta puolelta marssi ilmiselvä häirikkö isoissa saappaissaan lätäkön poikki ja sai pariksi minuutiksi veden pinnan rikki. Ihan tahallaan. Vähän ihmekin, ettei teinipoikaa lynkattu saman tien.
Reichstagin kuppelista käytiin ottamassa toisenlaiset kuvat noin kolme vuotta sitten. Nyt otettiin sitten tämmöisiä pyöränvarjoja nurmikolla..
Reichstagin nurmikonhoitajat. Näitä oli alueella kymmenittäin.
Pieni poikkeama Spreejoen rannasta keskemmälle, niin saatiin tämä Kohlensäure (oikea nimi on Siegessäule, mutta kun aina pitää kaikkia nimiä väännellä) mukaan retkikuviin. (Itsepä aloitit!)
Ja samanlainen pikkupysähdys Bellevuen linnan edessä. (Liittopresidentin virka-asunto)
Ja jälleen Spree joen rantoja kotia kohti.
Spreewald ja Lübbenau
Eilinen päivä päättyi Spree-joen varteen. Tänään suunnistettiin sinne myös, mutta Spreewaldiin, joka on noin 80 km Berliinistä kaakkoon. Isäntäväen Opel Merivalla mentiin muun saksalaisliikenteen seassa. Kein problem. Lübbenau on alueen suurin kaupunki ja myös se, jonne suurin osa kanavaristeilyille haluavista turisteista suunnistaa. Kuten kartasta näkyy, Lübbenaun keskustan pohjois-, koillis- ja länsipuolelle levittäytyy alue, jolla on pelkkiä kanavia. Tällä alueella on taloja, joihin ei ole muuta kulkuväylää, kuin kanavat. Oppaamme kertoi, että asukkaita on nykyisin noin 16 000, ja asukasluku on laskenut tuohon jostain 23 000:n paikkeilta. En oikeastaan ihmettele. Kuka tykkäisi asua paikassa, jonne kulku on hankalaa ja jonka läpi kulkee jatkuva turistiruuhka.
Tätä se ruuhka pahimmillaan näytti. Oli sauvojien kipparoimia turistiveneitä, joissa oli yhtaikaa 20 - 30 henkeä ja sen päälle kanootit.
Tuosta ruuhkasta huolimatta meno oli leppoisaa ja mukavaa. Rannat olivat kauniita ja rauhallisia.
Sauvojat pysähtyivät tietyn kahvilan luona niin pitkäksi aikaa, että ihan hyvin ehti varmasti juoda ylihintaiset kahvit. Siitä huolimatta, että turisti tiesi tulleensa rahastetuksi, tämä oli kuitenkin kivaa kesäpäivän viettoa.
Myös sorsat tiesivät tulla apajille, vaikka sauvojakippari kielsikin antamasta niille mitään.
Turisteille myytiin suolakurkkua. Sitä sai erikokoisissa purkeissa ja eri tavoin maustettuna. Onko oikeasti jollekin suolakurkku niin eksoottista ruokaa, että sitä ostetaan matkamuistoherkuksi?
Olimme antaneet navigaattorin viedä meidät Lübbenauhun suoraa moottoritiereittiä, mutta takaisin tullessa hiljensimme Penan ja ajeltiin rauhassa pikkupaikkakuntien ja kauniiden teiden kautta. Pysähdeltiinkin, kuten tässä Lübben linnaa kiertämään. Liian kauan on jo oltu pois kotoa, kun kieli muuttuu: "Ei se ole Kirche, se on Schlossturm!"
On nämä metsätiet jotain verrattuna moottoriteiden vilinään.
Ennen pihaparkkiin ajamista käytiin tankkaamassa auto. Bensan hinnat ovat Saksassa juuri nyt jopa korkeammat kuin Suomessa. Ei se paljon kirpaissut kuitenkaan, tähän mennessä on ajettu vähän alle 300 km. Berliinissä ei ole tarvetta, pyörällä, metrolla ja kävellen pääsee kaikkialle.
Fernsehturm - vihdoinkin
Tähän mennessä on TV-tornia katsottu vain sen juurelta. Jonotus ei ole houkuttanut, eikä Miestä tahdo vapaaehtoisesti saada minnekään maan pinnalta. Nyt aika tuntui olevan kypsä suoritukseen ryhtymiseen.
Ensin tietysti jonotettiin puolisen tuntia jo pelkkään sisäänpääsyyn, siis turvatarkastukseen, jossa laukku avattiin ja pengottiin ja metallit syynättiin. Miehen vyö piippasi, mutta tarkastaja profiloi sekunnissa harmaapartaisen läpi portista ilman sen tarkempaa syyniä. Sitten siirryttiin jonottamaan lippua. Puolisen tuntia hupsahti siihenkin.
Seuraava jono oli hissin aulaan. Arvioitu jonotusaika tunti ja kymmenen minuuttia. Siksi ajaksi voi rakennuksesta jo poistuakin, mutta jos poistui, piti taas tulla turvatarkastuksen läpi, tosin vähemmällä jonotuksella. Me poistuimme, oli jo sen verran nälkä.
Kun oma vuoro tuli, pääsi taas turvatarkastukseen.
Ja turvatarkastuksen jälkeen hissijonoon.
Ylhäällä Mies totesi, että torni huojuu ja pysytteli hiukan kauempana ikkunoista. Kiersin jokaisen ikkunan ja otin kuvia joka suuntaan. Kyllä oli hienot näkymät! Pieni sumeus kuvissa johtuu siis siitä, että maiseman ja kameran välissä on koko ajan ikkunan lasi.
Lopulta oli poistumisen aika ja piti enää jonottaa hissiin.
Ei niin huonosti käytetty kolmituntinen. Lähdetiin hiljalleen kävelemään Alexanderplatzilta Potsdamer Platzin suuntaan. Nikolaiviertelin rannat olivat nätit ja ravintolat kutsuvan näköisiä. Ei tällä kertaa poikettu, kuva riitti.
Katseltiin vähän kenkiä ja kameroita, kunnes Gendarmemarktin kulmalla taas löytyi vanha tuttu Gudrun Sjöden ja uusi villatakki. Mies juhli löytöä Currywurstilla ennen kuin jatkettiin taas Potsdamer Platzille ja sen vieressä olevaan Mall of Berlin -ostoskeskukseen. Parille lastenlapselle on nyt synttärilahjat, mutta kameraa ei vielä löytynyt.
Tiistaina shoppaillen
Eipä olla vielä kovin paljon kauppoja kierreltykään, enemmänkin satunnaisesti ohimennen poikettu jonnekin. Nyt otettiin vakava suunta Kurfürstendammille, Berliinin ehkä noteeratuimmalle ostoskadulle. Kadun länsipäässä ovat kaikki mahdolliset huippukalliit merkkiliikkeet, joiden ovilla vartijat seisovat karkottamassa tehokkaasti sandaaleissaan kulkevat maksukyvyttömät turistit. Kahdessa poikettiin. Ensimmäisestä ostettiin kolme pakettia Marimekon lautasliinoja 5,50€/paketti meidän isäntäväelle, ja toisesta eli Steiffin lastenvaateliikkeen alennusmyynnistä paita ja sukkia toistaiseksi nuorimmalle lapsenlapselle. Hänelle on ostettu viime aikoina jotain joka reissulta. Taata on jotenkin tämän pikkumiehen vaatetuksen suhteen huomattavasti avosydämisempi kuin aiemmin tyttöjen mekkotuliaisiin. Vai kuvittelenko vain? No, joka tapauksessa nallepaita ja nallesukat löytyivät nytkin leijonapojallemme.
Vasta Karstadtin paikkeilla alettiin katsella muitakin tavaroita sillä silmällä. Käytiin ensin ylimmän kerroksen salaattipuffetissa syömässä terveellisesti, paitsi että Mies löysi sieltäkin lautaselleen ison makkaran ja annoksen ranskalaisia. Buffetista meille annettiin 5€ alennuskuponki, jonka takana oli pitkä luettelo kaikista niistä asioista, joihin se ei käy. Luettelossa oli useita vaatemerkkejä ja kokonaisia osastoja (elintarvikkeet, kirjat ja lehdet, astiat ja kodin tavarat) ja tavasimme sitä tarkasti, koska yhden lapsenlapsen synttärilahja oli ostamatta. Ei mainittu leluja eikä Legoja, joten hetken päästä oltiin 35 euron Lego-ostosten kanssa kassalla. (Alennukseen oikeuttavien ostojen alaraja oli 30€).
Kassapa ei onnistunut vähentämään summasta sitä vitosta ja levitteli vain käsiään, joten jätimme ostokset siihen. Mutta sitten iski ihan epäsuomalainen tarve valittaa ja hankkia oikeutta. Ajettiin pari kerrosta alemmas Service Centeriin ja päätettiin ottaa homma saksan kielen harjoitteluna. Lopputulos keskustelusta olikin, että haemme ne tavarat sieltä yläkerrasta ja tämä asiakaspalvelija hoitaa meille sen alennuksen. Takaisin koneportaisiin ajelemaan siis edestakaisin. Asiakaspalvelija oli onneksi päättäväinen ja löi omaan kassaansa ostoksemme neljään kertaan ennen kuin onnistui saamaan meille kuittiin sen vitosen alennuksen. Hymyilimme nätisti ja olimme ihan ylpeitä siitä, että osasimme saksaksi valittaa.
Nuolaistiin vain liian aikaisin. Tippa putosi vasta, kun kävelimme Saturnin elektroniikkaliikkeen varashälytinportin läpi. Piippasihan se meille, vaikka luulimmekin, että se oli varmaan joku muu. Nimittäin hälytin piippasi uudestaan, kun poistuimme kaupasta ja silloinpa olikin vartija nopeasti paikalla. Miehen laukku näytettiin uudestaan laitteelle ja hälytys toistui. Vartija penkoi laukusta kaksi legopakettia, Marimekon lautasliinat ja nallesukat, eikä enää pystynyt pitämään ilmettään kovin vakavana. Sitten hän hetken hieroi kassia omalla pöydällään ja poisti ilmeisesti jonkun magneettiraidan, jonka ehkä Karstadtin asiakaspalvelija oli jättänyt Legopakettiin. Ei me oikein muuta selitystä keksitty. Opittiin taas lisää saksaa uudessa asiakastilanteessa.
Legojen kanssa ei onnistanut seuraavassakaan paikassa. Legoland Discovery Center Potsdamer Platzilla kuulosti lupaavalta. Itse centeriin ei päässyt ilman omia tenavia. Kauppaan pääsi, mutta se oli kovin pieni ja tarjonta oli pettymys. Lelukaupoissa on parempi valikoima.
Tämän verran päästiin leikkimään mekin.
Sitten käveltiin Sony Centeriin ja tsekattiin kameratarjonta. Pitää illalla vertailla hintoja ja ominaisuuksia. Istahdettiin rauhassa kahville ja vohvelille isolle sisäpihalle.
Eikä seuraavaakaan nähtävyyttä tarvinnut hakea kaukaa. Jokaisella turistien jonottamalla tornilla on jokin varjotorni, jonne ei tarvitse jonottaa. New Yorkissa se on Top of the Rock, Pariisissa Montparnassen torni. Dubain Burj Khalifalle en ensimmäiseksi varjotornia edes hae, se on kyllä niin mahtava nähtävyys ja siellä jonotusta voi vähentää hankkimalla tiettyyn aikaan voimassa olevan lipun netistä. Yhteistä näillä varjotorneilla jonojen puuttumisen lisäksi on, että niiltä on hyvät näkymät yli kaupungin ja niiltä näkyy myös se varsinainen nähtävyystorni hienosti maisemassa. Täällä tällainen torni on Panoramapunkt Potsdamer Platzilla. Suoraan kassalle, suoraan hissiin, hintakin puolet TV-tornin hinnoista. Näin kerrotaan matkailusivustolla:
"Pääset yläilmoihin, sadan metrin korkeuteen, 20 sekunnissa. Ylhäältä saat nauttia henkeäsalpaavista maisemista yli Berliinin: yksikään muu näköalapaikka ei vedä vertoja tornista avautuvalle näkymälle kaupungin historiallisten maamerkkien yli. Brandenburgin tori, Voitonpylväs ja Bellevuen linna ovat kaikki melkein kuin kosketusetäisyydellä.
Multimedian keinoin koostettu ulkoilmanäyttely “Berliner Blicke auf den Potsdamer Platz” (Berliinin näkymät Potsdamer Platzilta) tutustuttaa sinut monta muodonmuutosta läpikäyneen kaupunginosan vaiheisiin: vihreästä keitaasta sykkivään suurkaupungin sydämeen, raunioista loistoonsa ja ei-kenenkään-maasta Berliinin uudeksi keskustaksi.
Lasiseinäinen Panoramacafé-kahvila on kuin aikamatka suoraan 1920- ja 1930-luvuille. Nauti kuppi kahvia ja kakunpala historian siipien havinassa. Tiettynä hetkenä päivästä voit nähdä "Berliinin kruunun", kun torniin osuva valo siivilöityy sen huippujen lävitse. 25. kerroksen aurinkoterassilta voit ihastella auringonlaskua Länsi-Berliinin horisonttiin ja lumoutua taivaasta kaupungin yllä."
Joka kerran tämmöisillä nähtävyyspaikoilla tulee kovin turistinen olo. Meidän odotetaankin olevan täällä. Matkamuistomyyjistä tietää, että ollaan oikealla kohteella. Toisaalta, kun liikutaan kävellen turistialueiden ulkopuolella, voi kuvitella sulautuvansa paremmin tähän yhteiskuntaan. Paras osoitus tästä turistittomuudesta on aina se, että joku kysyy tietä, kaupassa ihmetellään kanta-asiakaskortin puuttumista tai paikalliset puhuvat murrettaan hochdeutschin sijasta. Gut = jut, ja = joo, eine = ne, ich = iss, ein und fünfzig Euros bitte = ens fufzik.
Turisti bongaili taas täältä tuttuja paikkoja. Ensin Mies ja TV-torni.
Brandenburgin portti.
Reichstag lippuineen.
Näkymät itään.
Torni ja Dom.
Sony Centerin kattorakennelmat, joiden takana keltainen Philharmonia.
DB:n pääkonttori.
Nämä pari kuvaa ovat tornin tasanteella olevasta Berliinin historiasta kertovasta näyttelystä. Sekin on hieno ja valaiseva. Esimerkiksi näiden kuvien vertailusta näkee hyvin, miten paljon muurin sortumisen jälkeen Potsdamer Platzin ympäristöön on noussut.
Lähes viimeinen auringonlasku tämän makuuhuoneen ikkunasta.
Keskiviikko kuljeskelua ja shoppailua
Mies väittää, että uskottavuuteni vakavasti otettavana matkakuvaajana romahti täysin, kun lainasin hänen pokkariaan. Kameran pitää olla iso ollakseen uskottava. Pikkukameralla kuvaava eläkeläisnainen näyttää säälittävältä harrastelijalta.
Omalle kameralleni kuitenkin tapahtui jotain ja näyttö sammui, enkä saanut sitä entisillä konsteilla palautumaan. Olin jo hetken aikaa muutenkin ajatellut, että kuvani jäävät jotenkin suttuisiksi. Yritettiin sekä kavereiden neuvojen että netin avulla keksiä, mikä olisi seuraava kamerani. Poikkeiltiin Saturnissa, Sonylla ja Media Marktissa ja lopulta minulla oli uusi Sony, hinta neljänsadan paikkeilla. Juuri tuon kameran hinta Saksassa ei ollut sen halvempi kuin Suomessakaan, jos olisi tarkemmin etsinyt, olisi voinut löytää kyllä jonkun, jolla hinnan ero olisi ollut 50 - 100 €, jos olisi nostanut hinnan ensisijaiseksi kriteeriksi.
Saksa on edullinen ostosmaa muutenkin. Jo pitkän aikaa olen ostanut Saksasta vaatteitani, esimerkiksi farkkujen rinnakkaiskokovalikoima on ehdoton valtti. Voin sovittamatta ostaa, kun löydän Gerry Weberin Irinat kokoa 42S. Myyjä ei uskonut, etten välitä sovittaa, mutta oikeassa olin. Perfect fit. Gudrun Sjödenin liike Gendarmenmarktilla on valikoimaltaan laajempi kuin Helsingin Erottajalla, tällä kertaa mukaan lähti neuletakki. Mies haalii elektroniikkaa: sähköhammasharjat, kelloradio, pari hälytintä, matkakokoinen hiustenkuivain, vara-akku ja 64 GB muistikortit kameraan. Puhumattakaan sitten arkisista tarvikkeista: ekoshampoita hiustenlähtöön (DM), apteekkitavaraa, tiettyjä muovipusseja. Älkää naurako! Mies pakkasi salaa minulta laukkuun vielä pari retkille kätevää lasista kermapulloa. Tuota pidin kyllä jo liioitteluna.
Lapsille on hankittu tuliaisia joka kerta, vaikkakin viime aikoina on oltu laiskoja ja tuotu lähes pelkkää suklaata ja Leibnizin keksejä. Nyt piti muistaa paria syntymäpäiväsankaria ja toisen kohdalla Taata sekosi aivan täysin. Löytyi Lego-kauppa ja kysyttiin toivottuja moottoreita irto-osina. Myyjä vei takahuoneeseen ja esitteli kaikenlaisia mötiköitä, joita en tiennyt edes olevan olemassa. Kovasti hän voivotteli, että kalliiksi ostoksemme tulevat, ihan kuin ei olisi halunnut meille kuutta erilaista myydä, tai pelännyt, että olemme tekemässä jotain, mitä emme ymmärrä. Sitten hän lisäsi pussiin ilmaiseksi pari tuotetta ja näpytteli Miehelle Legon kanta-asiakaskortin seuraavaa kertaa varten. Sillä saa kanta-asiakastarjouksia ja satasen ostoksesta 5 euron lahjakortin. Suomessa ei Legon omaa myymälää ole, mutta Tukholmassa on ja Saksassa jopa 13. Tuosta voi saada kyllä sellaisen käsityksen, että enemmänkin tuhlattiin, mutta lasku oli mielestäni vielä ihan kohtuullinen, 58€.
Kotiinpäin kävellessä otettiin vielä lähikuva Gedächtniskirchestä auringonlaskussa.
Kotiin tullessa oli vähän siinä ja rajoilla, alkaisiko sataa. Jossain satoikin ja synkkä pilvi peitti osan taivaasta.
Selkeärajainen tumma pilvi roikkui taivaalla. Mahdutin samaan kuvaan kaksi tornia, Mersun logon ja Gedächniskirchen tornintyngän. Näkymä kattoparvekkeeltamme teki jopa vähän haikean olon. Tästä luovutaan huomenna.
Vaihdetaan kodit takaisin omiksi
Jo 11 kertaa aiemmin on siivottu jälkemme toisen kodista, jätetty kiitokset, ajantasaistettu jääkaappi ja usein myös toivotettu kotiin tulijat takaisin, vertailtu lomakokemuksia ja luvattu pitää yhteyttä. Silti ei voi puhua rutiineista,koska jokainen kodinvaihto on erilainen. Tämä perussiisti ja tyylikäs saksalaiskoti oli helppo panna kuntoon. Lakanat ja pyyhkeet heitettiin pesukoneeseen ja rätillä huhkiminen palkitsi helposti, kun kylpyamme, hanat ja keittiön pöytä ja lattiat kiilsivät jo ennestään. Kasattiin olohuoneen pöydälle Marimekon lautasliinat ja Fazerin suklaata ja kerättiin omat tavaramme matkalaukkuihin. Olimme luvanneet tulijoille kevyen lounaan ja tehtiin varman päälle lohikeitto, jonka kyytipojaksi löytyi suomalaisia hapankorppuja. Lopuksi laitoin uuniin vielä ihan saksalaistyyppisen muropiirakan mustikoista ja vatuista, kun en ollut varma, miten saksan kaupoista löytyvä hiiva (hefe) käyttäytyisi. Ei viitsi ihan viime tipassa lähteä kokeilemaan, vaikka pullapohjainen mustikkapiirakka olisikin se aidoin suomalaisleivonnainen.
Iloisina isäntäväki saapui Suomen matkaltaan, keitto maistui ja kokemukset vaihdettiin. Matkailijamme olivat Helsingin lisäksi käyneet Turussa, Porvoossa ja Espoossa, mutta erityisesti he olisivat toivoneet varanneensa enemmän aikaa Tallinnalle. Kaikki meidän vaihtarimme ovat tainneet käydä Tallinnassa ja siitä tykänneet, samoin Porvoossa ja useat Turussakin. Porvoo ja Turku on ilmeisesti hyvin mainostettu ulkomaisissa opaskirjoissa ja vaikka me aina yritämme mainostaa Järvi-Suomea ja Tamperetta, vain jotkut niihin lähtevät. Ovat kyllä olleet varsinkin Suomen järvistä haltioissaan.
Parin tunnin kuulumisten vaihdon jälkeen oli meidän vuoromme suunnistaa Tegelin kentälle, jonne isäntäväkemme meidät ystävällisesti ajoivat. Kenttä on ankein, jolla olemme olleet, mutta lyhyt lentomatka auringon laskiessa ihan nautinnollinen.
Kotiin tulo oli yhtä juhlaa. Tietysti oli kiva yleensäkin tulla kotiin, mutta kun koti on tosi siisti ja raikas, kukat on nypitty ja hoidettu, jääkaapissa on tuoretta tavaraa, pöydällä ruusukimppu, pari viinipulloa ja kiitoskortti, olo oli parempi kuin hienoon hotelliin tullessa. Monin tavoin jäi plussan puolelle tämänkertainen vaihtokokemuksemme.
Uuttera shoppailummekaan ei mennyt hukkaan. Ei ehtinyt kulua vuorokauttakaan, kun sadetakit, suklaakeksit, ekoshampoot, hiusharjat, nallesukat ja Legot olivat uusilla omistajillaan.
.
Luksusyllätys, sekoilua, saksalaista byrokratiaa, laukkuvaras, tolkuton määrä askeleita tihkusateessa ja valofestivaalit
Olin elokuussa Mondo-lehden järjestämässä matkablogikirjoittajien koulutuksessa. Siellä sanottiin, että kiinnostava blogikirjoitus ei koskaan ala lentokoneesta. Nyt alkaa, on ihan pakko.
Koneemme olikin Finnairin uusin lippulaiva Airbus 350, se, jonka tunnistamme hauskoista käyristä siivenpäistä. Harmaasävyiset istuimet houkuttelivat istumaan, toisin kuin aikaisemmat. Matkatavaroille oli kerrankin tilaa, ja eteemme taittuivat monitorit, joista sai seurata matkaa joko peräsimestä otetusta kuvasta tai suoraan alaspäin olevasta kamerasta. Lentoemäntiä oli tuplamiehitys, joten kahvia ei tarvinnut kauan odottaa ja heillä oli aikaa jutella matkustajien kanssa. Loppumatkasta meille näytettiin koneen katossa revontulet ja Tegelin kentällä oli mediaväkeä vastassa. Oiva tilaisuus ikimuistoisten selfieitten ottoon myös.
Tuo oli se luksusosasto matkassamme. Sen jälkeen tulikin koettua matkan ikävimpiä puolia. Oma moka oli, että pyyhälsimme vahingossa virran mukana ulos matkatavarahihnojen ohi. Oliko mahdollista, että lähes koko koneellinen matkusti light, eli ilman ruumaan meneviä tavaroita? Joka tapauksessa huomasimme olevamme ulkona, vasta kun ovi oli jo perässämme kiinni, ja tiukka virkailija ei enää sallinut ottaa askeltakaan hihnojen suuntaan vaan neuvoi matkatavaroitten etsintäpalveluun. Löytyi viereisestä terminaalista ja sitten jonotettiin. Laukkua ei tietenkään saanut heti, vaan piti olla vankeudessa terminaalissa puolitoista tuntia. Piti soittaa meidän emännällemme, joka jo odotti. Viereisestä terminaalista sitten löytyi apteekki, matkalippupiste ja kahvila, joten ihan toimettomina ei tuota kahden jonotuksen väliin jäänyttä aikaa sitten kumminkaan vietetty. Todistettiin siinä samalla yksi laukunsieppaus (ei meidän) ja kiitän tässä totuttua tapaani sitoa kameralaukku hihnasta tuoliin tai itseeni. Aina. Kahvilan pöydältä tai tuolilta tuo varas sen laukun ilmeisesti nappasi.
Matka lentokentältä studioomme kestikin sitten 3,5 tuntia yhteensä, mutta studio kyllä palkitsi. Saimme ystävällisesti extratyynyt ja huomenna tullaan vaihtamaan lamppu kattolamppuun. Paikallinen Aldi löytyi parin korttelin päästä ja jääkaappikin täyttyi terveellisestä sapuskasta. Vähän ruokaa kupuun ja keskeisemmille paikoille. Tärkein kohde oli Dom, jonka lippupisteestä onnistuimme saamaan perjantaiksi liput Lumissimo-konserttiin, jossa valot ja gospel kohtaavat.
Sitten vain reipasta kävelyä pienessä tihkusateessa. Ja kuvia, kuvia, kuvia...
Valofestivaalien aikaan pitää samasta kohteesta aina ottaa monta kuvaa. Eri värisinä.
Tämä neitosjoukko tanssi kadunkulmissa ja käveli jalkakäytävällä. Kuvaajat olivat kompastua toisiinsa, mutta kylmän rauhallisesti onnistuin juoksemaan hyviin kuvakulmiin kuitenkin, vaikka tarkkuus tuolla tihkusateessa vähän kärsikin.
Valofestivaalien aikaan Spree-joella on valtavasti iltaristeilyjä. En ihan ymmärrä ideaa, eivät parhaat valaistukset kumminkaan ole joen rannalla.
Tosin näyttää siltä, että joko yleisesti tai festivaalin aikaan valoja on rakennuksissa kuin rakennuksissa.
Berliner Dom on yksi näyttävimpiä valofestivaalien näyttämöjä. Täällä oli valoshown taustalla myös kitaramusiikkia.
Kupolissa mainostettiin myös ensi vuoden uskonpuhdistuksen juhlavuotta.
Palais am Festungsgraben on toinen näyttävä paikka. Muistaakseni täällä piti jonain iltana olla myös kuvia, joilla juhlistettaisiin Saksan ja Israelin diplomaattisuhteiden solmimisen 50-vuotisjuhlaa.
Valofestivaaleihin voisi tutustua bussikierroksellakin. Ei ehkä tulisi rakkoja varpaisiin.
Tämä on Humboldt-yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta.
Terassit olivat tyhjiä. Ihan jokainen.
Brandenburgin portilla oli kilpailu, jossa eri maiden valoinstallaatiot kilpailivat keskenään. Ymmärtääkseni teemana oli energia.
Brandenburgin portilta taas metrosuunnistukseen. S-bahnit toivat nukkumaan. Minun aktiivisuusrannekkeeni raportoi 22 000 askelta, yli 16 km kävelyä tänään. Tästä se taas alkaa.
Tiistai 14.10. sateessa kaupungilla
Kun kaupungissa sataa, tulee järjestäytyneestä turistiohjelmasta sekavaa sinne - tänne -turismia. Tavarataloissa ei sada. Kaufhof tarjoaa kelpo buffetaterian, samalla voi syyslomalla oleva sykkihupparimies ihmetellä, miten aikaisin täällä laitetaan joulutavarat esille ja ostaa pari sateenvarjoa.
Ostin itselleni nätin punaruutuisen sateenvarjon, mutta Juhan piti välttämättä saada matkamuisto, jossa lukee Berliini ja muistin virkistämiseksi on mainittu muutama keskeinen nähtävyyskin. Ja tietysti kuva piti ottaa niin, että taustalla on palmuja. Kun tarkkaan katsot, niin suoraan sateenvarjon vasemmalla puolella päivänvarjojen edessä on kaksi palmua. Juhalle loman tekevät palmut, Välimeri ja alpit. Palmut on tässä ja alpit nähtiin myöhemmin taidemuseossa, mutta Välimeri vilahtelee vain kavereiden statuspäivityksissä. Leider.
Sadesäällä paetaan museoihin, totta kai. DDR-museon edessä oli jono, ehkä sinne siis kannattaisi mennä? Jono saattoi johtua enemmänkin siitä, että paikka oli aika pieni ja ahdas, mutta oli museo silti aika symppis ja kivasti järjestetty. Isoista seinäkekuvista voi avata luukkuja ja laatikoita, joissa oli lisää tietoa.
Joitain asioita pääsi kokeilemaan myös itse. Koululaiset jonottivat puhelimeen, jossa oli kierrettävä kiekko. Ihan totta, niille se on ihan tuntematon väline. Kauanko siitä on? Meillä oli näppäimillä toimiva pöytäpuhelin vielä viitisen vuotta sitten. Ei sillä soitettu, mutta vanha hälytysjärjestelmä oli kytketty siihen ja periaatteessa sillä kyllä voi soittaakin. Tuli joskus kokeiltua, kun piti soittamalla omaan numeroon etsiä kännykkää.
Minua kiinnosti koulutus. Itse asiassa koulutusjärjestelmä oli asteineen hyvin samanlainen kuin Suomessakin. Peruskoulun ala-aste, yläaste ja sen jälkeen toisen asteen ammatillinen koulutus. Ammatilliseen koulutukseen ohjattiin noin 80 % oppilaista ja alat olivat vahvasti sukupuolittain jakautuneita. Tytöistä tehtiin myyjiä, ompelijoita ja kokkeja, pojista tehtaitten ja rakennustyömaitten ammattilaisia. Ammatilliseen koulutukseen liittyi ilmeisesti paljon oppisopimustyyppistä työpaikkakoulutusta. Vain harvat pääsivät yliopistoon ja sinne oikeanlainen poliittinen aktiivisuus oli iso meriitti.
Muutenkin yhteiskunta huolehti oikeasta kasvatuksesta. Potalla rivissä rinnakkain.
Terveystiedot eivät itäsaksalaista systeemiä mairitelleet. Sekä miehet että naiset kuolivat nuorempina kuin lännessä, ero oli noin kolme vuotta. Syyksi mainittiin huonompi ruoka ja ilmansaasteet.
Jotkut olivat sosialistisessakin yhteiskunnassa tasa-arvoisempia kuin toiset. Tavallinen kansa ajoi Trabanteilla, puoluepamput pidennetyillä Volvoilla. Itse asiassa tavallisin kansa ei ajanut kai millään.
Kasvatus tuotti tulosta. 1950 yli 80% kansasta oli evankelis-luterilaisia. Uskonnottomia oli noin 7%. 1989 luterilaisia oli enää 30% ja uskonnottomia 63%. Katolisten ja muiden uskontojen muutos ei ollut aivan yhtä dramaattinen.
Aina sitä kokee olonsa kummalliseksi näissä ympyröissä ja epäilee kaikkea. Juha yritti kytkeytyä nettiin, mutta iltalehden kuvake oli muuttunut facebookiksi ja ilta-sanomien kuvakkeen paikalla oli musta ruutu... mitä ihmettä....?
Itä-Saksan johtajat tekivät kunniaa, kun menimme ohi.
Sisällä ollessamme pimeys oli laskeutunut sopivasti. Oli taas valojuhlien aika.
Tästä oikeustieteellisestä piti käydä ottamassa uusi kuva toisesta suunnasta.
Bongailtiin näyteikkunoita matkalla. Juha ehdotti, että nämä kävisivät itämaan tietäjistä. No enpä tiedä, lukumäärä täsmää, mutta rekvisiitta viittaa joihinkin muihin rooleihin. Oktoberfest ennemminkin.
Saksalainen puunukketraditio on kyllä taitavaa ja hauskaa.
Ja näitä tämäntyyppisiä seimiasetelmia on tarjolla paljon. Hinnat satasissa. Not my cup of tea.
Konzerthausin julkisivulla vaelteli valoja. Ei ollut niin näyttävää kuin pari vuotta sitten. Silloin oli musiikkia näytöksessä. Yksi saksalaisrouva oli kanssamme samaa mieltä ja muisteli vanhoja (parempia) aikoja. Hassua, hän luuli ensin meitä puheenparren perusteella hollantilaisiksi.
Valoja on kyllä ihan tavallisissakin kortteleissa. Luultavasti pysyvästi, ei vain valoviikolla.
Nostalgiaa. Näillä autoilla tarjottiin sightseeing -kierrosta.
Deutsche Bundesbahnin talo Potsdamer Platzilla on ilmeisesti valaistu aina. Siellä näytti olevan koko ajan ihmisiä töissä.
Tänä vuonna Potsdamer Platzilla oli vain yksi valoinstallaatio, tällainen korttitalo, jossa valot välkkyivät ja jotenkin aggressiivinen musiikki pauhasi.
Tämmöisiäkin valoilmiöitä täällä näkyi. Ilmeisesti jonkinlainen sightseeing-viritelmä. Ensi vuonna tällaiset menopelit tulevat Suomessakin laillisiksi.
Juhan valofestivaali jatkuu aina meidän kämppämme nurkalla. Dieselin hinta kuvaushetkellä 1.069. Alempiakin nähtiin myöhemmin, mutta kun viikonloppu tuli, hinta alkoi taas 1.1 ja jotain.
Museoon, kun sataa. Torstai.
Kun päänähtävyydet peittyvät edelleen sumuun, eikä puistoissa viitsi kävellä sateenvarjon alla lätäköitä väistellen, kun shoppailukaan ei ole se juttu, niin museot pelastavat päivän. Niissä käymisestä nousee jotenkin kulttuurinen ja sivistynyt olo. Vai kuvittelemmeko vain niin? Opettajan suorituspaineet...
No, hankimme kuitenkin päivälipun Unescon suojelemalle Museosaarelle. 18€/eläkeläinen. Ei siinä kyllä mitään alennusta ollut.
Pergamon-museo lienee saaren viidestä museosta arvostetuin. Näin jostain luin. Jotenkin kyllä aina ihmettelen, miksi näiden alueiden hienoimmat museot ovat Euroopassa (esim British Museum). Kamalasti on roudattu kamaa lähi-idästä tänne. Seinällä oli kartta paikoista, joista esineet ovat.
Eivät ne turvassa täälläkään ole olleet. Tämäkin Miletoksen portti kärsi kovasti toisen maailmansodan pommituksista. Jos se olisi aikoinaan kasattu tänne alkuperäisessä muodossaan, sitä ei enää olisi, mutta onneksi saksalaiset insinöörit olivat saaneet tahtonsa läpi ja pylväiden sisään oli lisätty teräsrakenteet, joten ne eivät murentuneet palasiksi, vaikka vaurioita tulikin.
Babylonialaisen jumalattaren Ishtarin portti oli ehkä näyttävintä, mitä nähtiin.
Museosta nimittäin osa oli remontissa ja pari kokonaista siipeä suljettuna. Suljettuna oli esimerkiksi päänähtävyys eli Pergamonin alttari. Rosvosin sen kuvan Wikipediasta:
Pienempiä yksityiskohtia oli kyllä seinät täynnä nytkin.
Pienoismalli Baabelin tornista. Minulla oli jotenkin mielikuva, että rakennelma olisi ollut paljon korkeampi?
Neues Museum on kuvataiteen museo. Sisätilat ovat hienoja!
Kuten Aila jo mainitsikin, onnistuneeseen Euroopan lomaani kuuluvat seuraavat nähtävyydet: Alpit, Välimeri ja palmut. Mielellään yhtä aikaa. Tänä vuonna se ei onnistunut. Tässä ovat Alpit museossa, ne palmut olivat Fernseeturmin juurella ravintolan terassilla ja Välimeri on katsottu tietokoneen ruudulta kavereitten syyslomien FB-päivityksissä.
Viimeisenä piipahdettiin vielä Altes Museumissa
Valofestivaaleille syntyy myös spontaania valojen leikkiä. Tätä spektaakkelia seurailimme kauempaa Potsdamer Platzin lähettyvillä. Musiikkina TV:stä tuttu piipaa-konsertti. Syy ei selvinnyt, mutta yhtä isoa katua ajettiin edestakaisin ja kadun kummassakin päässä näytti olevan jotain hässäkkää.
Potsdamer Platzin korttitalo meno oli ennallaan. Alte Potsdamer Strasse kylpi epätavallisissa ruskan väreissä. Anteeksi kuvamäärä, joka väristä vain oli otettava erillinen kuva. Värit vaihtuivat asteittain muutaman sekunnin välein.
Kadun päässä Marlene Dietrich Platzilla oli mahdollisuus osallistua itse performanssiin ja ottaa selfie rauhan enkelinä. Tarkoitus oli lähetellä näitä sitten kavereille.
Berliinin valofestivaali ei olisi Berliinissä, jos ei jokunen karhu olisi myös saanut lamppuja turkkiinsa.
Perjantai, ei satanut. Käveltiin vieraita kaupunginosia ja illalla konserttiin.
Berliinissä on kolmisenkymmentä vuotta toiminut Suomi-keskus. Sen ylläpitäjinä ovat suomalainen seurakunta, Suomi-koulu ja saksalais-suomalainen seura DFG (Detsche Finnische Gesellschaft). Toiminta pyörii vapaaehtoisvoimin, vuokrassa avustaa Suomen kirkko. Meidät otettiin hyvin lämpimästi vastaan. Vapaaehtoinen baritoni tarjosi kahvia ja pelasi korttia toisen berliininsuomalaisen kanssa. Kirjoja oli lainattavissa seinällinen, muskari oli juuri alkamassa ja muina päivinä pyöri muita piirejä. Joulumyyjäiset ovat vuoden kohokohta.
Salissa oli valokuvanäyttely miesten rakentamista muureista ja niiden merkityksestä.
Meillä oli tuntikaupalla aikaa ennen illan konserttia ja lähdimme vain kävelemään hiljaisten asuinalueiden läpi kohti Berliner Domia. Oli sen verran hämärää ja sateista, että kuviakaan ei viitsinyt ottaa, vaikka talojen seinustat olivat kyllä kivoja.
Törmäsimme myös ruokapaikkaan, jota tekee mieli mainostaa. Ruoka oli maittavaa ja apfelstrudel parasta ikinä.
Spree-joella kulki taas laivoja turisteja kuljetellen. Osa näistä loi valofestivaalia itsekin valaisemalla rantoja.
Ja Radisson Sas -hotellin valot vaihtuivat taas.
Tuomiokirkon isolla aukiolla oli menossa sama valoshow kuin muinakin iltoina. Aukio oli täynnä katselijoita.
Kirkossa oli odottava tunnelma. Nämä kuvat ennen valoshown alkua.
Vivaldi meets Magic Voices. Varmaan juu. Vivaldi olisi ollut kauhuissaan maagisista äänistä. Jos kirkossa on erityisen pitkä jälkikaiku, se pitäisi huomioida miksauksessa. Berliiniläinen Akua ei kyllä saanut pisteitä. Laulua oli kirjoitettu kahdeksan tahtia, mutta tämäpä veti 7 minuuttia yhtä ja samaa. Bändi oli omaa luokkaansa, olisi just just päässyt kuudesluokkalaisten bändikokeesta läpi. Synkooppi on varmaan Saksassa syntiä. Kosketinsoitttaja haki mattosoudit, nojasi käsillään koskettimiiin, niin että äänimössö pyöri ympäri kirkkoa. Kitaristi oli ihan turha, ei kuulunut yhtään, basistista ei onneksi siitäkään kuulunut juuri mitään. Rumpali hymyili koko ajan ja vain bassari kuului. Ei pitäisi ryhtyä rytmimusiikkiin, ellei pääse schlaagerimarssista irti.
Esite lupasi jokaisen kohdalla vaikka mitä, tämäkin herra oli kuuluisa yökerhotähti USA:ssa. Eilen tai toissapäivänä.
Urkurin ohella melkein puhtaat paperit saa laserharpun soittaja Frank. 20 vuotta sitten hän keksi yhdistää 12 vihreää laservaloa niin, että niitä huitomalla tulee ääniä. Tässä tapauksessa taustanauha toimi hyvin, soundit olivat kohdillaan. Kappaleet olivat kyllä vanhoja, Vivaldia ja Vangelistaa, noita syntikkasäveltäjiä. Hyvin toimi myös urkujen ja laserharpun yhteissoitto. Kun melodia meni yli oktaavin, kädet ylemmäs ja oktaavialakin nousi. Tiritiri-nuotit jäivät kyllä kuuntelijan oman mielikuvituksen täydennettäviksi, niin nopeasti eivät kädet käyneet. Tyynesti osa melodiasta jäis siis pois.
Vaikka Monicaakin kuinka kehuttiinn eri musiikkityylien taitajaksi (pop, RnB,soul, gospel ja jazz), ei auta, jos sovitukset eivät toimi tai kappaleet tilaisuuteen "vääriä". He`s got the whole world - liian hidas, ei rytmiä, ei toimi.
Voi voi, soinnuilla Am7, D, G, C ja E olis pärjänny soittajatkin pitkään, kun alan ihmiset lauloivat Oh happy Day. Mutta ei. Soittajat olis voinu kuunnella vaikka Spotifystä mallia, nyt oli kovin kaukana laulajien osaamisesta tämä säestyspuoli. Pelkkä laulu olisi ollut paljon parempi tällä kertaa.
Käsittämätöntä taituruutta osoittaa bändiltä se, että vaikka kappaleiden tekijöinä olivat mm. Adele, U2, Barry White, kappaleita mm. I Believe I Can Fly, My Way tai West Side Storystä A Boy Like That, kaikki musiikki kuullosti ihan samalta. Ei moni pystyisi. Veikkaanpa, että Suomessa tämä osasto olisi paremmin hallussa, täälltä puuttui musiikillinen kunnianhimo ja tyylikäs kokonaisuus.
Juha ehti jo lytätä musiikin, mutta en minäkään kovin ylistävää lausuntoa valoista kirjoita. Olihan ne värikkäitä ja showta, vaihtelua ja muotoja riitti, mutta vielä enemmän kunnianhimoa olisi voinut laittaa kehiin. Valot ja värit seilasivat vähän miten sattuu, kirkon muotoja ja valmiita kuvioita olisi voinut hyödyntää enemmän. No, olihan tämä toki katsomisen arvoine spektaakkeli.
Lauantai 17.10.
Shoppailua ja kantaattimessu
Haettiin täydennystä jääkaappiin läheisestä Aldista. Juustoa, hedelmiä, vihanneksia, leikkeleitä, leipää, vessapaperia. Kassa veloitti kahdesta kassillisesta vain 21€. Kyllä kaikki kuitista löytyi.
Tästä rohkaistuneina astuimme sisään kaupungin hienoimpaan tavarataloon. Palasimme ilman ostoksia, itse asiassa melkein paniikki iski, kun ajattelikin jonkin asian hintaa. Muistaisin, että kaksi vuotta sitten ostimme sieltä teesokeria ja muutaman piparimuotin. Molempia on vielä jäljellä, ei tarvinnut senkään takia lähteä kassalle, aika pian pois vain. Sen ehdimme rekisteröidä, että myös suomalaisia tuotteita oli kaupan. Iittalaa monta hyllyllistä.
Kadun toisella puolella oli yksi perusnähtävyys: Keisari Wilhelmin muistokirkko. Siellä sattui tunnin sisällä alkamaan Bachin kantaattimessu, joka tarjosi ostospaniikista oivan rauhoittumismahdollisuuden. Hyvä juttu. Kirkko oli aivan täynnä. Takaseinällä seisoskeli ihmisiä, kun istumapaikkoja ei riittänyt.
Messussa vietetyn tunnin aikana kirkon väri oli täysin muuttunut. Berliinin valofestivaali? Tai ehkäpä kirkolla on joka ilta yhtä kaunis valaistus.
Viereisessä Mersun tornissa mainostettiin Juhan toista musiikillista esikuvaa, mutta sen etsimisen sijasta kävelimme parisen kilometriä Wilhelmsdorfin suuntaan ja lopuksi laskeuduimme metroon ja kämpille takaisin.
Vihdoinkin aurinkoinen päivä Berliinissä!
Viisi päivää on joko talsittu sateessa tai väistetty sitä sisätiloihin. Nyt näytti jopa aurinko paistavan ja suunnitelmiin tulivat heti puistot ja muut ulkona olevat kohteet. Lähialueestakin oli kiva ottaa aurinkoisia kuvia.
Tämä näkymä on talomme portaikosta.
Wilmersdorfin kaupunginosa on vanhaa viihtyisää asuinaluetta hyvinhoidettuine taloineen.
Vihdoinkin sain ruskakuvia täältä!
Volksparkin leikkipaikat muistuttivat jotenkin jostain - ai niin, me ollaan melkein kuin syyslomalla koulusta, eikä sittenkään.
Täällä paikoitellen kukat kukkivat vielä.
Volksparkin halkaisee komea Bundesallee. Sunnuntai-iltapäivän rauhassa melkein kaunis. Sen ylittää kävelysilta.
Berliini on täynnä historiaa. Schönebergin raatihuone jäi maailmanhistoriaan, kun Kennedy julisti siellä 1963 "Ich bin Berliner".
Käytännöllliset saksalaiset eivät kuvia kumartele. Raatihuoneen tori on aivan omiaan sunnuntaikirpparille. Viis siitä, että turistit joutuvat ottamaan kuvansa jostain sivukaduilta.
Yksi turisti kyllä huolestui kylmässä säässä lojuvasta kitarasta. Ei ihan perus-Yamaha ollenkaan, pitäisikö pelastaa kylmästä pois?
Naapuripuistossa loisti kultainen hirvi. (Vai kultainen vasikka?)
Yksi pieni kahvipaikkakin löytyi. Omenapiirakka oli ilmeisesti eilistä, mutta kahvi hyvää ja turkkilaisperäiset omistajat ystävällisiä. Vessaa ei pikkupaikassa kuitenkaan ollut. Suurin ennakkoluuloin syötettiin 50-senttinen tähän oveen. Paikka yllätti erittäin positiivisesti. Väljä, siisti, puhdas, vessapaperiakin oli. Ei ihme, kun sieltä tuli ulos, alkoi noin pariminuuttinen Reinigung ja Trocken -operaatio. Ei kiireisille, mutta uskallan suositella!
Sitten tehtiin pieni siirtymä S-bahnilla toiseen puistoon, eli Schönebergistä Treptower parkiin. Näytti olevan suosittu ulkoilupaikka. Ilmeisesti kesällä nämä pikkupurtavaa tarjoilevat kojut ovat kaikki auki. Nyt ei ollut paljon valinnanvaraa, mutta mozzarella-tomaattikreppi vei kyllä pahimman nälän.
Turistikauden loppumisesta kertoo aina tämäkin. Keskeisiä paikkoja remontoidaan ensi kesää varten ennen pakkasten tuloa. Ruskakuvissani on siis jonkin verran myös aitoja ja myllättyä maastoa.
Osuimmepa tällaisellekin. Kopernikuksesta jotain mainittiin ympäröivien polkujen nimissä ja kaukoputkea mainostettiin lajinsa suurimpiin kuuluvana. Archenhold-Sternwarten tähtitornissa on maailman suurimmaksi väitetty linssikaukoputki - näin sanoi matkaoppaamme. Opastauluissa mainostettiin koululaisryhmille järjestettyä toimintaa.
Itse asiassa olimme etsimässä isoa Neuvostoliittolaisten sotilaitten muistomerkkiä, mutta olimme jotenkin lähteneet kiertämään sinne liian kaukaa ja missasimme varmaan jotain viittoja. Kartasta sitten näimme, että meidät edelleen erotti muistomerkistä tämä Karppilampi. Juha huomasi harmikseen, että Fitbitin askelmittarin patteri oli tyhjä, ja sekös tässä talsiessa harmitti. Turhaa kävelyä, mikä ei edes rekisteröitynyt mihinkään. Onneksi omani toimi edelleen!
Kiersimme vielä melko pitkän matkan korkeaa aitaa, ennen kuin vihdoin olimme täällä. Paikka oli Sovjetische Ehrenmal, toisen maailmansodan lopputaistelujen muistomerkki, jonka ympäristöön on haudattu noin 7000 niistä noin 80 000 puna-armeijan sotilaasta, jotka kaatuivat 70 vuotta sitten huhti-toukokuussa, kun berliiniläiset puolustautuivat valtaavia vastaan.
Tyylilaji ja koko olivat juuri sitä, mitä odotimmekin. Mausoleumin katolle sijoitettu pääveistos esittää lasta käsivarsillaan kantavaa sotilasta, jonka toisessa kädessä oleva miekka on murskannut hakaristin.
Kentän laidoilla on 16 kalkkikivestä tehtyä sarkofagia kuvastamaan "isänmaallisen sodan" valtioita.
Ja nuorisoliittolaisia oli ryhmämatkoilla edelleenkin.
Näyttävien pilarimaisten puitten nimeä en löytänyt. Tietäisikö joku muu?
Portilla oli kuvia muistomerkillä eri vuosina tapahtuneista juhlallisuuksista. Putin.
Ja sitten lisää historiaa kävellen. Ylitettiin Spree-joki, jonka rannoilla näytti asuvan suuri osa niistä risteilylaivoista, jotka kuljettavat turisteja iltaisin ja kesällä varmaan muutenkin.
Käveltiin aika pitkä matka jokirantaa kohti East Side Gallerya. Bongattiin sitten Spree-joessa alumiininen kolmikko "Molekyylimies, joka on ilahduttanut berliiniläisiä vuodesta 1997 lähtien. Amerikkalaisen taiteilijan Jonathan Borofskyn suunnitteleman patsaan kolme miestä, jotka ovat täynnä reikiä, kuvastavat, kuinka ihmiset koostuvat molekyyleistä. Olemme pääosin vain vettä ja ilmaa, jotka yhdessä muodostavat ulkoisen olemuksemme." - Näin kertoo monumentista nettisivu. Just niin, vettä ja ilmaa - kukapa sen osuvammin sanoisi. Tämä on listattu Euroopan seitsemän uskomattomimman monumentin joukkoon, johon kuuluu myös Sibelius-monumentti. On bongattu muitakin listalla olevista: Luzernin leijona, Atomium Brysselissä, Vallankumouksen monumentti Bodgaricessa Kroatiassa. Eipä tiedetty, että on päästy listalle.
Oberbaum Brücke. Olisi melkein ollut kiva olla tuolla junassa.
Hämärä oli jo laskeutunut, kun oltiin East Side Galleryn kohdalla. Noin puolitoista kilometriä graffitia siellä, missä vielä vähän yli 25 vuotta sitten kulki muuri Friedrichscheinin kaupunginosassa. Selfieiden ottajia riitti tässä maailman suurimman ulkoilmagalleriassa.
Toiseen suuntaan sitten oli moderni areena, jossa mainokset pyörivät tiuhaan tahtiin. Melkein olisi ajatellut tämänkin olevan Festivaalien valoinstallaatioita.
Tämän rakkauslukkoinstallaation jälkeen alkoi olla kestävyys koetuksella. Pimeys oli laskeutunut ja seuraavalle järkevälle metroasemalle tuntui olevan matkaa. Juha melkein jo alentui ostamaan wurstia jostain huoltikselta, että olisi päässyt vessaan, mutta lähes viimeisillä voimilla laskeuduttiin Alexanderplatzin metroon, istuttiin ja annettiin junan viedä. Voimien loppuminen ei ollut mikään ihme, mittarini näytti, että oltiin suoritettu tänään yli 20 kilometriä kävellen.
Berlin 2013
Onko meillä huono tuuri vai huono vaikutus valitsemiimme turistikohteisiin? Kun varasimme matkan Istanbuliin jokunen vuosi sitten, seuraavana päivänä lehdet syytivät kuvia ennätystulvista, joita pakoon perheet olivat kiivenneet talojen katoille ja veneiksi muuttuneille kuorma-autojen lavoille. Viime kesänä valitsimme matkareitillemme huolellisesti hienoja luontokohteita Saksasta Spree ja Elbe -jokien varrelta ja jouduimme lopulta perumaan ne kaikki vuosisadan ennätystulvien takia. Baijerin kautta kiertämällä pääsimme Sloveniaan, jossa myös oli ennätyskylmä kesäkuu.
Elokuussa haettiin halvat lennot Berliiniin ja kuinkas kävikään! Seuraavalla viikolla tämä kuva oli Hesarin sivuilla. Turisteja kutsuttiin terroristeiksi, joiden vain pitäisi mennä kotiin. Hesarin juttu tuskin kuitenkaan olisi riittänyt matkan peruutuksen perusteeksi, joten mennään, vaikka ei oltaisikaan tervetulleita.
Jutun pointti on se, että kovin monet berliiniläiset ovat hankkineet normaaleista asuintaloista muutaman yksiön, joita he nyt vuokraavat turisteille. Hinnat ovat ihan kilpailukykyiset hotellivaihtoehdoille, mutta toki niistä näin saa enemmän kuin vuokraamalla ne paikallisille, ja tämä nostaa vuokria kaupungissa. Jotenkin ymmärrän sekä berliiniläisiä vuokralaisia että näitä matkailuelinkeinon harjoittajia. Ja turha kysyäkään, mekin olimme juuri löytäneet kivan yksiön kivalta paikalta ja sellaiselta vuokranantajalta, jolla oli kolme yksiötä ja ylistävät arvioinnit. New Yorkissahan tämä on jo lainsäädännössä kiellettyä, Berliinissä ehdotellaan samaa.
Nyt ollaan lähdössä. Jurij on vastannut alta aikayksikön sähköposteihini ja luvannut tulla lentokentälle vastaan. Ei vielä epäilytä eikä kaduta.
Taustatyöt on tehty. Oppaat ja vanhat Mondon artikkelit koluttu. Olen myös liittynyt Berliinin valofestivaalin FB-faniryhmään ja muut FB-ystävät ovat antaneet hyviä vinkkejä.
Konserttiliput Filharmoniaan on tilattu lauantaiksi. Saksalaiseen tapaan oli sekin aika episodi. Ticketmasterin kautta tilatut liput tulivat UPSin kautta kotiin kuljetettuina. Kun emme olleet kotona, meitä odotti ilmoitus siitä, että ovellamme on käyty ja uudelleen tullaan, kun sovitaan. Onneksi olivat jättäneet myös valtakirjalomakkeen, jonka täyttämällä pystyimme antamaan heille luvan pudottaa lippukuori ihan vain postiluukusta sisään. Toki samalla annoimme heille luvan irtisanoutua kaikesta vastuusta, jos liput sitten siitä meidän eteisen lattialta jonnekin katoavat. Kiinnitimme valtakirjan ulko-oveen ja seuaavana päivänä kirjekuori oli siinä lattialla muun postin seassa. Nyt pitää vain muistaa ottaa liput mukaan. Paljon yksinkertaisemmin tämä sujui aikanaan New Yorkissa. Liput odottivat teatterin kassalla ja löytyivät hyvin merkattuina kirjekuoressa, kun vain vilautin Visaa, jolla ne olin maksanut. Ihan nimellä toivotettiin iloisesti Eila Heiphaniimi tervetulleeksi Lion Kingiin.
Parlamentin kuppelikäynnin varaus oli lähes yhtä hauskaa. Netistä voi valita vartin tarkkuudella sen, milloin hissiin tulee. Sitten Miehelle tuli sähköposti, jossa piti vielä varmistaa, että varmasti tulee, ja kysyttiin vielä Rouvankin nimi. Ja kun nämä tiedot oli antanut, tuli Sehr geehrte Herr H:lle kolmisivuinen käyttäytymisohje parlamenttirakennukseen astumisesta. Ehkä me muutenkin olisimme hoksanneet ottaa passit mukaan ja jättää pyssyt kotiin, mutta hyvähän se, että niistä muistutettiin. "Aber es ist Deutschland", kuten yksi ymmärtäväinen Volvomyyjä sanoi toissa kesänä jossain saksalaisessa pikkukaupungissa askarreltuaan vartissa meille vihreän päästötarran auton tuulilasiin. Just.
Puolentoista tunnin päästä pitäisi olla kentällä.
-------
Jatketaanpa vähän täältä periltä.
Parin tunnin lento meni Saksan lipun väristä iltaruskoa katsellessa. (Lennettiin kyllä Vironkin yli, kuten näkyy.) Eipä siinä paljon muuta ehtinyt kuin Hesarin lukea. Sen huomasimme, että Lufthansan penkit olivat huomattavasti tilavammat kuin esimerkiksi viime vuonna Finnairilla, kun viimeksi lentelimme. Plussaa vai miinusta, kuka sen nyt mitenkin tulkitsee.
Lufthansan eväspakettikin oli jo Berliinin nallemainos.
Katselin vastaanottajien rivistöä sillä silmällä, ja oli kuin olikin yhdellä miehellä lapussaan minun nimeni. Pysähdyin siis tuon miehen kohdalle ja sanoin iloisesti "Guten Abend" ja pahoittelin, että lento oli vartin myöhässä. Juri saatteli meidät autolleen ja kysäisi siinä alkumatkasta, asummeko vakituisesti Helsingissä. Emme ihan ymmärtäneet ensin, mutta sitten meille selvisi, että hän luuli meidän olevan saksalaisia. Ohhoh! Kylläpä onnistuimme hämäämään. Pitää varmaan puolustautua sillä, että hänen äidinkielensä ei ollut saksa. Hän tiesi hyvin kaiken sen, mitä kaikki muutkin ulkomailla Suomesta tietävät, luetteli Pisatulokset, hurjan oluen hinnan, vodkaturistit (Pietarissa) ja sen, että suomalaiset eivät osaa saksaa. Siis yleensä.
Perillä odotti viidennen kerroksen yksiö. Siis oikeastaan kuudennen, kun se lasketaan saksalaisittain. Emme kaikki mahtuneet hissiin, ja Juri olikin sitten hissimatkan aikana ihmetellyt Miehelle, miten itsenäisiä ja sporttisia suomalaiset naiset ovat. Taas onnistuin hämäämään!
Yksiömme on tosi hyvä. Valoisa, siisti, hyvin varusteltu. Luulen kyllä, että ovessa oleva peili hoikentaa. Hämäystä siis kuitenkin edes jossain, mutta onpahan lomalla parempi mieli.
Kansalliseen tapaan Juri näytti meille lähikaupan. Se oli auki kymmeneen ja niinpä meillä on aamiaiseksi venäläistä ruokaa. Munat ovat ruskeita ja tomaatit kypsiä, mutta ostamansa makkaran saa Mies kyllä syödä itse. Puolen litran luonnonjogurtti maksoi 50 senttiä! Harmi, ettei se ollut rasvatonta.
Lauantaina orientointia Berliiniin ja Filharmonian konsertti
Missään ei ole niin hyviä tyynyjä kuin kotona. Kaikki muu on hyvin ja siitä huolimatta nukuttiin.
Herättiin sumuiseen aamuun. Täällä kuudennessa kerroksessa ollaan kivasti puiden latvojen tasalla. Parvekkeella ei tarkene enää aamiaista nauttia, mutta kuvia varten ei ole vielä liian kylmä.
Kävellen liikkeelle - hitaasti ja poikkeillen. Ei mitään kiirettä häipyä lähimpään metroon, katsotaan nyt lähiympäristö ensin ja kävellään vähintään seuraavalle pysäkille. Käveltiin sitten pitemmällekin, poikkeiltiin Kurfürstendammilla ja suoritettiin eka turistikohde, Kaiser-Wilhelm-Gedächtniskirche. Länsi-Berliinin puolelle jäi niin vähän kulttuurirakennuksia, että hajalle pommitettu kirkko päätettiin säilyttää, vaikka alun perin sen paikalle piti vain rakentaa uusi. Ontto hammas säilytettiin keskellä ja sen toiselle puolelle rakennettiin kellotorni ja toiselle matalampi kahdeksankulmainen kirkko. Tässä kuvassa kuitenkin vain kellotorni.
Kirkon seinät ovat pieniä lasi-ikkunoita ja ristit ja madonna entisten vihollisten lahjoittamia, joten tässäpä sitä on muistoista tehtyä symboliikkaa mukana.
Vanha kirkko on varmaan ollut hieno. Siitä on nyt yleisölle auki pieni sisäänkäyntiosa, jossa kuvasimme näitä maalattuja seiniä ja kattoja yhdessä tungeksivan turistilauman kanssa.
Sitten kiinni vähän maallisempiin asioihin. Kauppojen reunustamalla Kudammilla eteneminen oli aika hidasta, monessakin poikettiin, mutta lopulta oltiin Zoologische Gartenin metroasemalla ostamassa seitsemän päivän matkalippua ABC-vyöhykkeille, 35,60 per aikuinen. Olin laskeskellut, että se tullee meille edullisimmaksi, liikutaan kuitenkin, ja tällä pääsee Potsdamiin asti. Toinen mahdollisuus olisi ollut ostaa Welcome Card kolmeksi päiväksi ja sitten päivälippuja, ja vaikka siihen olisi saanut alennuksia museoista, ei oikein innostuttu. Tämä taskussa on niin helppo mennä vain, ei tarvitse enää kertaakaan ostaa eikä leimailla mitään.
Liput taskussa sitten innostuttiinkin istumaan Alexanderplatzille asti.
En tiennyt etukäteen, että siellä on Oktoberfest, mutta ei se mitään haitannut.
Viereisestä pilvenpiirtäjästä hyppi hulluja.
Kamalasti oli muutenkin väkeä ja paljon kaikenlaisia kioskeja. Mies himoitsi tuota Opa ist Klasse -sydäntä. Nämä eivät koreasta ulkomuodosta huolimatta maistu oikein millekään, joten anti olla. Jos tämmöisen matkamuiston haluaa, jääkaappimagneetti voisi olla parempi. Tai sitten ottaa vain kuvan :)
Hetki mietittiin, pitäisikö kuitata lounas Currywurstilla tai Weisswurstilla ja litralla olutta, mutta ei sentään. Kiivettiin Kaufhofin viidenteen kerrokseen ja kerättiin lautasellinen salaattia kumpikin. Kätevää. Kasaat lautasellesi mitä mielit, ja kassa punnitsee ja laskuttaa painon mukaan. Minun lautaselliseni maksoi 3,75 euroa, Miehen noin kympin...
Ja nyt tulee päivän yllätys! Mies on totisesti reipastunut viime aikoina. Sillä on alkava flunssa, ja se mieli takaisin hotellille kesken päivän. Ja niinpä se lähti yksin S-Bahnilla ja U-Bahnilla suunnistamaan. Kirjoitin kyllä punakynällä karttaan tarkat ohjeet. Kotinurkille se löysi, mutta sitten ei millään löytänyt kulman takana olevaa ruokakauppaa, joten minä sitten tulomatkalla kannoin pari pysäkinväliä meidän viikon ruokaostoksia. Mutta annoinpa uuden todisteen uudesta sporttisesta minästäni.
Ihan siksi on mainitsemisen arvoinen tuo Miehen reipastuminen, että edellisistä yrityksistä on aikaa. Viime kesänä Mies ajoi kerran autolla Slovenian mökille, kun minä halusin pyöräillä loppumatkan, ja se onnistui. Kerran New Yorkissa Miehellä oli kaksi tuntia aikaa käydä yksin yhdessä musiikkiliikkeessä, mutta alle tunnissa se tuli takaisin, eikä ollut kai löytänyt edes sitä liikettä. (Löysin kyllä musiikkiliikkeen, mutta siellä ei ollut juuri sellaista kitaraa, kuin olisin halunnut. Tilaamalla olisin kyllä saanut.) Kerran Lissabonissa Mies myös lähti urheasti hakemaan jotain kameran akkua, mutta oli joutunut lopuksi kävelemään ylöspäin ihan tolkuttoman määrän vääriä metroportaita, eli ei kovin rohkaisevaa. Tämänpäiväinen meni siis oikeastaan jo ihan hyvin.
Illalla lähdettiin uudelleen, eli käyttämään etukäteen kotiin asti toimitetut konserttiliput.
Berliinin Filharmonia
Symphonik der Grossen Meister. Näin luki konserttilipussa. Suuret aplodit sai narutopissa sisään purjehtinut sellisti, vaikkei ollut soittanut vielä mitään. Orkesterin istuttua jo paikoilleen, toisesta reunasta aukesi ovi ja yksi myöhässä ollut viulisti juoksi lavalle. Sanoi toisille, että hartsi loppui, lakeerikengät kastuivat sateessa tai joku väänsi viritystappia lämpiössä, muttei kertonut, mitä tappia. Vain yksi paikka oli jäljellä, ihan flyygelin vieressä. Ennen istuutumistaan, kokeli, olisiko viulu vireessä. Ei olisi pitänyt. Kaikki muutkin rupesivat vääntelemään soittimiaan. Rauhoituttuaan viulisti istui vain huomatakseen, että vielä yksi oli tulossa myöhässä. Eikä sillä ollut edes soitinta mukana.
Oli tainnut kapellimestari käydä vakoilemassa viime viikolla Brysselissä. Olin siellä koulun kuoron ja -yhtyeen kanssa keikalla. EU -parlamentti, Eurooppakoulu, merimieskirkko tai kansainvälinen kirkko, jossain sen täytyi olla. Koska oli ehditty hiukan niukasti harjoitella, soitettiin Bachin Air vain pelkillä jousilla ja niin teki tämäkin. Eikä saanut yhtään nopeammin soitettua kuin mekään, vaikka sillä oli 8 basistia. Airin jälkeen alkoi puhaltajien esiinmarssi.
Vahtimestari nosti flyygelin kannen ylös ja kokeili, onko d-molli entisellä pakallaan. Oli se, olin juuri antamassa aplodeja, kun Rouva sanoi, että on kohteliasta odottaa vielä hetki. Sitten tulikin joku kikkarapäinen pianisti. Hän etsiskeli koko ajan pianovirittäjältä mahdollisesti virittämättä jäänyttä kieltä. Soitti jokaisen koskettimen edestakaisin useita kertoja, ei löytänyt oikeaa säveltä.
Jousisoittajat osasivat asiansa, mutta puhaltajat olivat tilanneet soittimensa Thomannin poistomyynnistä ja opetelleet soittamista etänä verkkokurssina. Opin tänään heiltä uuden merkityksen unisonolle: vaikka puhaltajilla olisi nuoteissa sama sävel tarjolla, riittää, kun on yritystä. Lopputuloksella on toinenkin nimi: klusteri.
Erätauolle mentäessä epätäsmällisyys, epävireys ja epäpuhtaus veivät 1- 0 voiton. Jotain tapahtui erätauolla, sillä valmentaja oli piiskanut joukkoonsa lisää puhtia. Uhannut varmaan kaikkia väärinsoittajia sillä, että joutuvat loppusyksyn roudaamaan patarumpuja keikan jälkeen. Toisaalta oli saatu värvättyä myös ongelmasoittajien taakse Lidlistä osaavat soittajat. Niin että käyrätorvistien takana korvaan tuuttasivat osaavat soittajat, samoin huilistien ja trumpetistien. Yksi trumpetisti oli tosin löydetty U2:n metrosta, jossa hän päivällä soitti meille kahden kaverinsa kanssa tasan yhden pysäkinvälin "Painu pois Jack" -kappaletta. Patarumpali teki itsekin mokan: unohti virittää yhden patarummun oikaan vireeseen kappaleen lopuksi, soitti vain ilmeettömästi kvartin pielessä muuhun orkesteriin verrattuna. Huomasi kyllä sen itsekin, vilkuili ympärilleen loppuunmyydyssä salissa toivoen, ettei kukaan kuulisi.
Sali oli kyllä kovin kaunis.
Voi tuota Miehen lyttäystä. Minusta on aina niin kiva katsella soittoa. Nytkin orkesteri oli kautta linjan pukeutunut frakkeihin ja mustiin pitkiin pukuihin, paitsi yksi basisti, jolla oli liivi, tiukat musta farkut ja pitsihihat. Luulin pitkään, että se oli joku originelli aasialainen, mutta lopuksi huomasinkin, että basisti oli nainen. Pianonsoitonkin Mies saa kuulostaman aika oudolta. Kaveri soitti kauniita melodioita ja lirutuksia, kädet lauloivat, kasvot hymyilivät. Eikä mitään yliampuvia eleitä, pieni pään nyökähdys sivulle silloin tällöin ja kappaleen lopuksi oikea käsi nousi ainakin olkapään tasolle. Tiedättehän, silleen ranne taivutettuna, sormet alaspäin. Ihan oli kaunista. Ja kuten kaikki tietysti tietävät, minä valitsen konserttikohteeni salin perusteella. Tämä ei kyllä ylistyksistä huolimatta oikein säväyttänyt. Samanlainen viinitarhamuodostelma kuin Helsingin musiikkitalossa, mutta ei yhtä elävä ja monimuotoinen, olin vähän yllättynytkin salin maineesta. Musiikinope meidän perheessä aina haluaa julkaista kuvan itsestään komeissa konserttisaleissa, mutta nytpä laitankin oman kuvani Filharmonian lämpiöstä.
Bussimatka kämpälle olikin sitten aivan oma kokemuksensa. Ilman sitä lomastamme ja Berliinistä olisi paljon vähemmän kerrottavaa. Koko salillinen ryntäsi lähimmälle bussipysäkille, paitsi net, jotka tajusivat siinä rankkasateessa lätäköitten keskellä ottaa taksin, joita olikin kiitettävästi tarjolla. Rouvat tihrustivat vieressäni olleesta aikataulusta, milloin bussi tulee ja sain oikein lupaavia keskustelunalkuja aikaan repliikillä "neun und vierzehn". Sanavarastoni luonnonilmiöistä ja bussiliikenteestä oli kuitenkin aivan liian rajoittunut, että ne ne olisivat johtaneet mihinkään syvällisempään, mutta uskoisin, että suurin osa kommenteista kohdistui siihen syvään puolentoista metrin levyiseen lätäkköön, joka pysäkillä oli, tai muitten ihmisten piikkisiin sateenvarjoihin tai bussipysäkille pysäköityyn kolmeen henkilöautoon. Ensiksi pysäkille kaarsi bussi, joka oli menossa Sonnenalleelle. Se sai aikaan huvittunutta kommentointia, yksi jos toinen olisi halunnut olla jollain aurinkokadulla saman tien. Kun bussi 200 sitten tuli, berliiniläiset unohtivat kaiken kohteliaisuuden ja tungeksivat bussin täpötäyteen kymmenessä sekunnissa. "Geh weiter!" huudoista unohtui bitte ihan jokaiselta. Ja sitten kuski ei saanut enää ovia kiinni. Pari tyyppiä, jotka roikkuivat ulkona muutenkin, luovutti ja siirtyi takaisin pysäkin katokseen, mutta kolme mummoa kuskin vieressä katsoivat oikeudekseen pysyä sisällä, vaikka ovia ei saanut kiinni. Bussilastillinen berliiniläisiä oli ilmeistä ja kommenteista päätellen valmiita lynkkaamaan nuo itsepäiset, joiden takia seistiin pysäkillä veden valuessa virtanaan pitkin bussin kylkiä, ja kun kuski uhkasi kutsua poliisit, yksi lopulta luovutti. Kuski yritti pysyä vaatimuksestaan, että "Drei müss heraus", mutta lopulta taipui mummovoiman alla, sai jotenkin runnotuksi ovet kiinni ja lähti aplodien saattamana kohti Zoologische Gartenia. Uskomatonta, mutta välipysäkeiltä tuli poistuvien tilalle uutta porukkaa keskiovista, vaikka bussilastillinen berliiniläisiä jokaiselle aika äänekkäästi kertoi, etteivät he ole yhtään tervetulleita. "Es ist voll, Sie müssen warten!"
Mietin siinä berliiniläisten puristuksessa rankkasateen ympäröimässä bussissa, olisinko onnellisempi, jos olisin kotona ja istuisin rauhassa nojatuolissa. En tiedä. Matkustaminen avartaa ja kokemuksiahan tässä haetaan.
Reichstagista valofestivaaleille - hyvin suoritettu lomapäivä
Olipa kiva lomapäivä! Minulle päivä on kiva, kun on nähty, tehty ja suoritettu paljon. En ole illalla tyytyväinen, jos olen vain ollut ja löhönnyt. Mistähän tämäkin kertoo?
Olen kävellyt tänään Tiergartenissa, pitkin kesäkuun 17. päivän katua ja lehmusten alla. Olen käynyt Reichstagin Kuppelissa, Brandenburgin portilla, Holocaustin muistomerkillä, Domissa jumalanpalveluksessa ja sitten kulkenut katselemassa valofestivaalin värittämiä julkisia rakennuksia. Jääkaappi on täytetty terveellisesti ja askelmittari näyttää yli 17 700 askelta.
Aamu aloitettiin kyllä hitaasti. Eilinen myöhäinen konsertistapaluu kostautui, ja päästiin liikkeelle vasta puolen päivän maissa. Reichstagista oli varattu hissivuoro klo 14:30 ja varttia ennen piti olla paikalla. Suunnittelemamme nautiskeleva kävely muuttui reippaaksi marssiksi Hansaplatzin metroasemalta Tiergartenin läpi ja Siegessäulen ja Strasse den 17. Junin kautta Reichstagille.
En ikinä tajua tämmöisiä monimutkaisia kadunnimiä. Käyttävätköhän paikalliset tätä oikeasti? Miltä arkipuheessa kuulostaa: "Kävelin pitkin kesäkuun seitsemännentoista päivän katua" tai "bussipysäkki on kesäkuun seitsemännentoista päivän kadulla" - siis vertaa vaikka suomalaiseen "Kävelin Aleksilla" tai "nuoriso on piknikillä Espalla". Tykkäisin ennemmin vaikka kadun vanhasta nimestä Charlottenburg Chaussee tai jopa kansallissosialismin aikainen Ost-West-Achse olisi helpomman kuuloinen, vaikka kuulostaakin hakaristien reunustamalta puistokadulta. Mutta Saksassa on varmaan tärkeää nimetä katuja tärkeiden päivämäärienkin mukaan. Kesäkuun 17. vuonna 1953 tapahtui Itä-Saksan kansannousu, jota Saksojen yhdistämiseen asti juhlittiin Länsi-Saksan puolella kansallisena muistopäivänä.
Reichstagiin meno oli juuri niin säntillistä kuin sähköpostiohjeista voi olettaakin. Nimi löytyi listasta passia näyttämällä, turvatarkastus oli yhtä perusteellinen kuin lentokoneeseen mennessäkin, ja ryhmä koottiin tiukoin komennoin yhteen ja vietiin järjestyksessä hissillä ylös Kuppeliin. Takaisin sai kyllä tulla omin aikatauluin.
Olipa kiva paikka. Noin viisisataa askelta kiertosiltaa ylös ja sama takaisin, paitsi Miehellä, joka luovutti aika äkkiä, kun silta tärisi. Näin siinä aina käy, yksin kiipeilen mihin haluan.
Hieno rakennelma kaiken kaikkiaan.
ja vielä ulkoakin, siellä Mieskin uskalsi poseerata.
Sisäpihallekin näkyi kattoterassilta.
Ihan yhtä hienoa kuin itse rakennelma olivat maisemat ruskan värittämään Berliiniin.
'
Äsken ohittamamme Siegessäulekin näkyi täältä komeasti.
Näimme myös, mihin seuraavaksi suunnistaisimme, eli Brandenburgin portille ja Holocaustin muistomerkille.
Ennen sinne menoa kävimme vielä ottamassa Valtiopäivärakennuksesta ulkokuvat.
Valtiopäivätalo on rakennettu alun perin 1884. Weimarin tasavallan luhistumiseen vaikutti talon tuhopoltto 1933, jolloin Saksan hallitukseen Adolf Hitlerin johdolla nousseet natsit syyttivät tuhopoltosta kommunistien salaliittoa ja kykenivät tämän varjolla aloittamaan aivan valtiopäivävaalien alla hyökkäyksen kommunistista puoluetta vastaan. Pian he saivat toteutetuksi lakiuudistuspaketin, joka johti kansalaisoikeuksien rajoituksiin, muiden puolueiden kieltämiseen ja lopulta täydellisen diktatuurin rakentamiseen. Sodassa talo pommitettiin pahoin, eikä sitä kylmän sodan aikana tietenkään käytetty alkuperäiseen tarkoitukseensa, koska se sijaitsi vain muutaman kymmenen metrin päässä DDR:n rajasta. Vuonna 1999 valtiopäivät siirtyivät jälleen Berliiniin.
Raskaan historiaosuuden jälkeen kevyt lounas lohta ja salaattia viereisessä turistipaikassa, ja sitten taas matkaan. Tällaisissa paikoissa törmää ihan poikkeuksetta kaikenlaisiin viihdyttäjiin katusoittajista naamioituneisiin hahmoihin. Tämä saippuakuplien taikoja on kyllä niitä hauskimpia lajiaan.
Ennen Brandenburgin porttia nähtiin yksi kansallissosialistien vainojen uhrien muistomerkki, nimittäin jonkun tietyn romaniryhmän. Kolmio ja kukkia lammikossa.
Brandenburgin portilta vielä kolmas kuvakulma tänään Siegessäulen suuntaan.
Brandenburgin portin lähellä on myös hyvin erikoinen ja ahdistavan vaikuttava Holocaustin muistomerkki. Ahdistavan siitä tekee se, että siinä ei ole mitään selityksiä, vain pelkkiä kivipaasia, joiden keskellä häviää täysin taju paikasta, se ei tunnu symbolisoivan yhtään mitään, pelkkää loputonta merkityksettömyyttä.
Unter den Linden ei ollut ihan yhtä tunnelmallinen kuin odotimme, koska katu oli aikamoisen remontin keskellä. Toisessa päässä se oli ihan pelkkää tietyömaata. Aktivistit osoittivat suomalaisittainkin ajankohtaisesti mieltään Venäjän suurlähetystön edessä.
Olimme aamulla liian myöhään liikkeellä ehtiäksemme mihinkään aamujumalanpalvelukseen, mutta olimme katsoneet valmiiksi, että Domissa olisi kuudelta iltakirkko. Sinne siis sopivasti. Kirkko oli lähes täynnä. Vahtimestarit valikoivat ovella sisään pääsijät. Vain ne, jotka olivat tulossa jumalanpalvelukseen, pääsivät sisään, muille turisteille sanottiin, että ei sovi nyt tulla.
Oli siellä varmaan muutama muukin turisti, koska näin joidenkin muidenkin ottavan kuvia jumalanpalveluksen jälkeen. Mutta niin toivotti nuori naispappi meillekin "Schönen Abend" siinä ohi mennessään.
Schön siitä tulikin, nimittäin pimeä oli laskeutunut ja Berliinin valofestivaalit olivat alkaneet. Ilta-auringon sijaan kirkon valaisivat nyt ihan muut vaihtuvat valot.
Polkupyöräriksatkin olivat saaneet uuden valaistuksen. Varmaan tärkeä turvallisuuden kannaltakin.
Yliopiston nurkilla oli valaistu palatsin seinä ja liikkuva pianisti.
Poikkesimme Mercedes Benzin näyttelytilassa ilmaisessa vessassa ja vähän ottamassa turistikuvia - niin näyttivät tekevän kaikki muutkin.
Oli niin luxushetki tyylikkään harmaassa toaletissa, että piti ikuistaa se. Tämä on kuulemma tyyliltään facebookin teinikuva.
Brandenburgin porttikin näytti ihan toiselta kuin vielä kolme tuntia sitten.
Checkpoint Charlie ja valofestivaalia
Mies on aika flunssainen. Päivän strategiaksi muodostui kävely KaDeWeen ja ehkä vähän muihinkin Kurfürstendammin kauppoihin ja katsotaan sitten illemmalla päikkäreiden jälkeen, jaksaako jotain muuta.
KaDeWe kierrettiin ja olihan se maineensa veroinen. Muutama tuliainenkin löytyi, ruokaosastolla oli paljon sellaista, mitä en ollut ikinä tiennytkään olevan olemassa. Poikettiin Peek & Cloppenburgilla ja sitten Mies olikin jo valmis kävelemään takaisin. Itse jaksoin pari tuntia kauemmin, ja sain jopa ostetuksi yhden puseron, mutta nyt nipistelee kurkussa minullakin.
Ollaan siis vaiheessa: päikkäreiden jälkeen katsotaan, jaksaako jotain muuta - kellokin on jo kuusi, eli nähtäväksi jää.
---------------------
Lähdettiin siis kuitenkin tuonne Berliinin iltaan, tällä kertaa kahdella U-bahnilla U9 ja U2 ja kohta oltiin Stadtmittessä. Julkinen liikenne on monipuolista ja täsmällistä, paitsi jos konserttimummelit ei suostu poistumaan täpötäydestä bussista.
Gendarmenmarktilta käveltiin Checkpoint Charlielle
Pojilla on aikamoinen kesätyöpaikka: poseerata sotisovassa turistien kanssa aamusta iltaan. Erilaisten turistien iloksi hiekkasäkien päällä on DDR:n ja Neuvostoliiton koppalakkeja, USA:n lipun toisella puolella samassa tangossa myös kahden entisen maan liput. Amerikkalaista pikaruokaa tässä kai tsekataan ja kuvaustaksat on olkalaukun lipassa. Ei käyty katsomassa, paljonko poseerauskuvista piti maksaa, otettiin tämä ihan omin päin zoomilla kadun toiselta puolelta.
Aidassa oli kartta jaetusta Berliinistä:
Murheellinen kuva Berliinin historiasta. Kun kävimme 1993 Berliinissä lasten kanssa, lännen ja idän erot olivat vielä selvästi näkyvissä. Samoin maaseudulla, vartiokopit ja rajalinjat näkyivät. Nyt Berliinissä merkkejä entisestä ovat enää vihreät ja puaiset Ampelmannit liikennevaloissa. Sitä paitsi nekään eivät noudattele entisiä rajoja enää.
Checkpoint Charlien lähettyvillä oli monenlaista matkamuistomyymälää ja myös muotiliikkeitä (mennään takaisin varmaan huomenna!)
Rouva on tavannut ostaa joka matkalta jonkin Joosef ja Maria -aiheisen asetelman. Tämä oli koko näyteikkunan kokoinen, niin että tarvittaisiin kokonaan uusi matkalaukku. Eikä tätä edes ostettu, vielä... pari seimiaiheista joulukuusenkoristetta kuitenkin haettiin kaupasta, mahtuivat postikorttien kanssa samaan pussiin.
Gendarmenmarktille takaisin katsomaan, joko valefestivaalilla olisi jotain nähtävää.
Muuten täsmälliset saksalaiset eivät saaneet koko iltana tätä Berliinin konserttitalon valoshowta toimimaan. Siiloin tällöin kuului musiikki, joka oli synkronoitu kuviin. Koko aja rakennettiin kuitenkin torilla telineitä, joihin oli tarkoitus ripustaa valonheittimiä. Ei tullut valmista. Ja alemman kuvan kirkon värityskin viittaa mielestäni enemmän sinne alakerran suuntaan. Oltiin liian flunssaisia, että olisi jääty odottelemaan pitempään.
Viimevuotisessa postikortissa oli paljon viimeistellympi ilme:
Mauerpark, muita muurin muistoja ja kävelyä sateessa
Kartalla oleva Mauerpark ei ilmeisesti ole mitenkään keskeinen nähtävyys. Sinne ei ollut viitoitusta, siellä ei ollut mitään, eikä kukaan myynyt missään yhtään mitään. Jossain matkaoppaassa sanottiin, että siellä olisi sunnuntaisin kirpputori. Ehkä se on nähtävyys vain yhtenä päivänä viikossa.
Jo Mauerparkin suuntaan mennessä, poliisiauton takaa tuli neitonen, joka kutsui kahville. Sanoi, että olemme menossa katsomaan Mauerparkia. Tyttö, jonka äidinkieli oli jokin ei-germaaninen, sanoi, että hänen mielestään Linkin Park on parempi. Lupasin kuitenkin tulla takaisin.
Vajaan tunnin kävelyn jälkeen oltiin taas Trabin vieressä ja aukaitiin Ost-West-Cafen ovi. Neito riemastui: "Herzlich guten willkommen!" työnsi meidät istumaan ja antoi paksun vihon, jossa kerrottiin paikan historiasta. Kahvila oli jaettu eri sektoreihin kuiten Berliinikin aikoinaan, katosta roikkui muurin ajan lehtiä ja rekvisiittaa. Tilasin Caesar -salaatin jukurttikastikkeella ja Ossichinon. Se viimemainittu oli vähän kuin cappuchino, mutta itäinen versio. Kun kysyin, mitä siinä Caesar -salaatissa on, tyttö sanoi: "Moment mal!", pyörähti kokin puoleen. Kertoi kohta: " Se Tseesar on vähä niinku romanialainen tseisari ja se melkei on käyny meilläkin, kun se oli menossa Enklantiin ja sit se jukurtti on kermaa, ihan hyvää." Langsam Essen -nimi olisi paikalle sopinut paremmin, ei ollut kellään kiirettä. Kun sitten annokseni tuli, tyttö toi samalla eteeni kaksi isoa voileipää, välissä kolmen päivän kalorit. Sanoin, että en tilannut leipiä. Tyttö ihmetteli: "Im allgemeinen so grosse miehet syö meillä muuta kun sallatti että kyllä ne leivät vaan nyt kandeis vetää huiviin." Mutta vei leivät pois. Eikä laskuttanut niistä.
Ankeata oli kulkea pienessä sateessa flunssaisena katuja pitkin. Toisaalta ne harmit olivat pieniä, kun vähän ajatteli, missä käveltiin. Rautaputkien välissä kulki Berliinin muuri vuosina 1961-1989 yli 155 kilometrin matkan. Niistä ajoista muuria on jätetty enää vähän.
Muurin uhrien suremiseen tarkoitettu kirkko kokosi meidän vaelluksemme aikana turisteja sinne hetkeksi hiljentymään.
Olikohan sillä joku tarkoitus, että Krusifiksissa Kristuskin on vähän niinkuin putoamaisilaan ja vinossa. Ei oo kaikki kunnossa eikä järjestyksessä, kun ihmiset vain rakentelee muureja.
Kirkon vieressä oli muurin katsomista varten rakennettu "näkötorni".
Vaikka varoitettiinkin menemästä, kiipesin kiusallakin.
Rouva ei halunnut laittaa tähän kuvaa siitä, minkä takia koko torniin kiipesin, vaan nosti kameraa ylemmäs. Tuossa edessä olisi ollut muurin purkamisen jälkeen ankea aukko.
Näe ja koe Berliini sateessa. Tai jotain sellaista luki pyörissä. Näitä karavaaneja näkyi siellä täällä. Kypärää ei kukaan uskalla Berliinissä käyttää pyöräillessä, ehkä sillä sanalla on vieläkin kielteinen sävy.
Aivan muurin kyljessä (muurin itäpuolella) oli hautausmaa, johon oli haudattu paljon ihmisiä, myös muurin olemassaolon aikana. En tiedä, oliko siellä pakoon yrittäneitä. Erikoisen näköisesti risti oli monissa hautakivissä makaavassa asennossa.
Ja ne ruskan värit joka paikassa! Aurinko alkoi juuri paistaa, kun oltiin täällä.
Tätä rakennusta luulin ensin kirkoksi tai luostariksi, mutta kouluhan se olikin!
Ja tämä taas sairaala. Molemmat rakennukset ovat Prenzlauer Bergissä, jonka läpi käveltiin. Tultiin niin hitaasti, että yhdessä kohdassa nainen pysähtyi meitä neuvomaan, kun katselimme karttaa. Ihan vain piti mennä "gerade aus" Puolen tunnin päästä sama nainen oli ehtinyt hakea lapsenlapsensa ties mistä ja käveli ohitsemme ihmetellen, missä olemme väliajan harhailleet. No, istuimme tuon koulun vieressä olevan puiston penkillä syömässä näkkärieväitä.
Juutalaisella hautausmaalla ei ollut näkyvissä merkittynä yhtään hautaa, sillä paikan käyttö hautausmaan oli lopetettu jo 1800 -luvun puolivälissä, mutta toisen maailmansodan aikana tältä alueelta vietiin keskitysleireihin yli 55 000 juutalaista. Aidan vieressä olevien patsaitten jaloissa on pieniä muistokiviä juutalaiseen tapaan.
Lähellä Alexanderplatzia on Hackesher Markt, jossa oli hienoja ravintoloita vieri vieressä. Kollegojen kanssa illastin jokunen vuosi näillä main myös. Nyt, kun joutuu itse vastaamaan kulkemisistaan kartan kanssa, koko kaupunki on tullut paljon paremmin tutuksi. Melkein voisi kaupunkioppaaksi ruveta, melkein.
Kuvaaja keksi aina hauskoja kuvakulmia.
Tämän tornin juurella Galleria Kaufhofissa sain yksilölliatä palvelua paita-asioissa. Sovitettavaksi kannettiin useita paitoja ja ystävällisen myyjän kanssa etsittiin paras. Tai kaksi ostin, kun oli niin hyvä myyjä.
Pysäkillä istuessa sitten katseltiin tämän illan valoshowta. Joitain muita hyviä kohteita nähtiin bussin 200 reitillä, esim. Potsdamer Platz ja Zoon portti, mutta ei millään viitsitty nousta pois bussista, kun kerran istumapaikat oli saatu. Ja painoi se nuhakin vielä ja aamupäivän kävely sateessa.
Sans Souci!
Berliinin metrokartoissa on virhe. Niiden mukaan Schnellbahn 7 menee Potsdamiin, mutta eipäs menekään, vaan jää Wannseehen ja siinä pitää vaihtaa junaan S1. Onneksi hoksasimme tämän jo junaa odotellessa Zoologische Gartenilla, joten kein Problem. Vaihdettiin sitten.
Potsdamin Hauptbahnhofilla Rouva otti pelottavan otteen päivän suorittamiseen. Lähes pysähtymättä (vain yksi lastenvaatekaupan tanko) Rouva marssi aseman pasagen läpi ja saman tien oltiin ratikassa 92, enkä minä tiennyt lainkaan, mihin oltiin menossa. Kuulemma Venäjälle. Ja siellä sitten oltiin. Aleksandrowka luki viitassa ja talot olivat puisia ja koristeellisia. Yritin kysellä Rouvalta, miksi täällä on tämmöisiä, mutta Rouva sanoi, että minun asiani on ottaa selvää historiasta, hän hallitsee ratikat ja ottaa kuvat.
Tässä niitä puisia taloja:
ja sitten niiden koristeellisia ikkunoita:
Luin sitten illalla jostain oppaasta, että nämä talot ovat kopioita taloista, joissa Napoleonin aikaan pidettiin venäläisiä sotavankeja. Fredrik Wilhelm III antoi heille käyttöön kappelin (jonne ei nyt menty) ja kokosi vangeista kuoron. Paikalla on tästä kertova museokin (jonne ei nyt menty).
Rouva tiesi pelottavan tarkasti senkin, että yhdestä kadunkulmasta menisi bussi 695, jolla pääsisi näiden Fredrikien rakennuttamille linnoille puiston pohjoislaitaa pitkin. Sitä se ei tiennyt, että bussi meni nenän edestä ja seuraavaa sai odottaa 20 minuuttia. Rouva sitten kylmissään marssi bussipysäkkiä ympäri ja keräsi odotellessaan yli 1000 askelta matkamittariinsa. Joskus mietin, olenko ollut tämän naisen kanssa naimisissa jo vuosikymmeniä. Tai oikeastaan sitä, olenko oppinut tuntemaan tämän naisen tänä aikana. Kun kaikkea päivän mittaan tapahtuvaa ei mitenkään arvaa.
Bussi siis tuli, ja vaimoni sanoi, että me emme jää pois siinä, missä kaikki muut turistit (Sanssouci visitors' center), vaan menemme paljon pitemmälle Neues Palais -pysäkille, minne kukaan muu ei jatkanut. Mutta kai Rouva tiesi, että siellä oli iso barokkilinna, joka piti kiertää. Kierrettiin audioguiden kanssa ja ihan kummalliset hiihtimet jalassa. Vaikea kuvailla, mutta jos kuvittelee jonkun huopaisen aamutohvelin ja kooltaan huomattavasti isomman lumikengän risteytyksen, pääsee ehkä lähelle. Vaikea niillä oli kulkea. Olivatten liukkaat ja putosivat jalasta koko ajan.
Linnan koristelu ja koko olivat aivan käsittämättömiä. Olen sanaton. Kuvia ei saanut ottaa sisältä ja ulkoakin se oli vähän turhaa, kun ympäristö oli turistikauden jälkeen remontissa ja patsaatkin kärrätty häkkiin.
ne
Tämä entinen keittiörakennus on nykyisin yliopiston käytössä. Ihan hyvä juttu niin.
Seuraavaksi Rouva tiesi, että toiseen suoritettavaan linnaan lenkkeillään, eikä mennä millään bussilla. Piti mennä ensin linnan toiselle puolelle.
Kokeilin siellä ensimmäistä kertaa viime viikolla ostamani kameran panoramatoimintoa. Ensi kerralla paremmin.
Rouvan ottama kuva on vain tällainen tavallinen.
Puiston käytävä seuraavalle linnalle oli 1,8 km pitkä. Välissä olisi ollut Botanische Garten ja joku pikkulinna. Mikäs tässä lenkkeillessä, lenkkeilläänhän Paloheinässäkin. Ihan kivaa vaihtelua, kun on hiekkakäytäviä, huvimajoja ja patsaitakin välillä.
Lopulta oltiin sitten siellä, missä pitikin. Tuli otettua niin paljon kuvia, että niistä pitää muutama julkaistakin, että on jotenkin suhteessa siihen, mitä tehtiin.
Samalla piti kiivetä portaat ylös linnalle. Siitä ei ollut lähtiessä mitään puhetta, vaikka Rouva näytti kyllä tietäneen senkin.
Juuri tässä vaiheessa ei ensimmäisenä tullut mieleen, että linnan nimi oli Sans Souci - stressitön, kyllä tässä niin paljon suorittamista oli. Poseerattiin sitten kumpikin tuon tekstin alla niin kuin muutkin turistit ja otettiin syyslomakuvia stressittömästä elämästä.
Linnalta oli taas niin mahtavat näkymät alas kaupunkiin, että jotenkin voi kuvitellakin Fredrik Suuren stressittömyyttä, kun Jemand leikkasi nurmikon niin kuin meidän entisessä vaihtokodissakin oli puhe. Sillä erotuksella että siellä ei leikannut, mutta täällä varmaankin.
Huvimajojakin oli puutarhan sisäänkäynteinä kaksittain. Tuota auringonkehrää myytiin postikorteissa ja pinsseinä.
Ja taas vietiin kuin pässiä narusta sinne matkamuistomyymälään. Rouva oli edellisessä museoshopissa keksinyt lapsille hyvät tuliaiset, mutta ne olivat niin isokokoiset, että ei ostettu sieltä, vaan toivottiin, että niitä olisi vielä täällä kaksi kilometriä lähempänä juna-asemaa. Ja olihan niitä, semmoisia hienoja noin 70cm x 50cm adventtikalentereita, joiden luukuissa on saksankielisiä joululauluja tai joululeivonnaisten reseptejä. Ihan niinku kiva idea, kun kaikki lapset lukivat koulussa pitkää saksaa. Myyjä sanoi maksaessamme, että leider hänellä ei ole pussia niille, mutta kai ne menevät helposti auton tavaratilassa. Nyökyttelin, enkä pannut vastaan, mutta sen verran sain Rouvan myöntymään, että ei tarvinnut kävellä enää, mentiin lähimmälle bussipysäkille.
Bussi 695 tuli aamusta tuttua reittiä keskustaa kohti, ja rouva ehdotti, että jäätäisiin Hollantilaisessa korttelissa pois. Olin taas vähän silleen että mitä, siis eikö ne täällä Potsdamissa ollenkaan osaa päättää, mistä maasta ne maahanmuuttajia ottaa. Mutta sillekin löytyi opaskirjasta selitys. Kuningas Fredrik Wilhelm tarvitsi hollantilaisia käsityöläisiä avustamaan Berliinin ja Potsdamin rakentamisessa ja tarjosi näille lisähoukutukseksi luvan rakentaa oman hollantilaisen korttelin. Taisi vähän lähteä lapasesta, niitä taloja on nyt kuulemma 134. Miten ne sen puuhan lisäksi muka ehtivät Fredrik Wilhelmin avuksi? Kysyn vaan.
Jotain oli Rouvaltakin mennyt ohi korvien. Jonkun rakennustyömaan takia bussi menikin eri reittiä ja mentiin ohi sen hollantilaisen korttelin. Onneksi bongattiin kaupunkin tärkein kirkko, Nikolain kirkko, niin tuli jotain suoritettua vielä.
Senkin pihalla oli iso työmaa, jotain uutta museota taisivat rakentaa. Käveltiin siis sillan yli Bahnhofille, vaikka bussejakin olisi mennyt ja ratikoita. Asemalla oli sitten nälkä ja mentiin kaikkien pizzapaikkojen ohi italialaiseen salaattibaariin.
Rouva selitti tarjoilijapojalle, että tarvitaan zweimal maitokahvi ja vain einmal kanasalaatti. Tämäkin poika näki ahdinkoni ja toi samalla leipää ja myös rouvalle aterimet. Niinpä Rouva sitten sanoi syövänsä annoksesta vähän proteiinia ja hitaita hiilihydraatteja, mutta sanoi, että salaatti tekee minulle vain hyvää. Minusta näytti kyllä siltä, että Rouva söi ne tomaatit ja kanat, ja minulle jäi vain piharatamon lehdet. Rouva sanoi, että näin vatsani toimii, eikä tukka lähde niin nopeasti. Ei ollut enää koko iltana tämän jälkeen nälkä. Eikä tukka lähtenyt.
Hakeuduttiin sitten samaan junaan, jolla oltiin aamulla tultu, mutta nyt ei vaihdettukaan siihen seiskaan, vaan tultiin ykkösellä Potsdamer Platzille, jossa oli yksi tämän viikon suoritettava valofestivaalipaikka. Matka kesti kauemmin kuin aamulla. Vaikka yhteys oli vaihdoton, taisi olla mutkainen rata ja paljon stoppeja. Potsdamer Platzilla oli paljon väkeä ja valoja.
Tämä torni on Deutsche Bundesbahnin konttoritalo.
Valaistujen puiden lomassa kuului jotain luentaa tai puhetta, ei oikein riittänyt kielitaito selvittämään, mitä julistus koski. Sitä mietin, että tuskinpa Helsingissä olisivat kaiuttimet toimineet päiväkausia ilman ilkivallan iskemättä.
Tähän kuvaan löytyi varsin vaatimattoman näköinen luonnonvalkoinen pallomainen valoilmiö. Se on täysikuu. Ihan oikeasti.
Kokeilin täälläkin ensi kertaa uuden kamerani yökuvausasetuksia.
Viime tipan shoppailua ja kuljeskelua
Olipa harmi, että ei jaksettu tällä viikolla enempää. Flunssa painoi tänään niin, että joskus puolen päivän maissa lähdettiin ihan vain kokeilemaan, jaksaisiko pikkuisen kierrellä kauppoja ja kävellä kaupungilla.
Ei paljon jaksettu, sieltä sun täältä jotain jäi matkaan ja huomion kohteeksi. Esimerkiksi tämmöinen, kun ei ole mitään päämäärää, niin törmääkin Möhrenstrassen lähistöllä ministeriöön ja sen cafeteriaan, saa hyvät vessat ja halvan lounaan. Lounaan annostelija ei vain millään tahtonut uskoa, että minulle riitti hyvin yksi kauhallinen kalkkunakeittoa - "annokseen kuuluu kaksi kauhallista", yritti tyttö, mutta luovutti, kun sanoin, että en syö enempää kun yhden.
Tai sitten yhtäkkiä törmääkin mielenosoitukseen, jota kuvataan kaikilta puolilta poliisien katsellessa vieressä. Yksi vartija kävi meiltä varmistamassa, että emme vain käytä salamaa, kun otin kuvia. No en todellakaan käytä salamaa, kun otan kuvia sadan metrin päästä kohteesta! Ei sitten kertonut touhusta enempää, vaikka kysyin, sanoi vain, että elokuvaa tehdään. Mielenosoittajien kylteissä luki monissa G8, eli siitä sitten päättelimme jotain mielenosoituksen kohteesta.
Shoppailukin pääsi alkuun, kun löysin tutun kaupan. Helsingin Erottajallakin on Gudrun Sjöden ja siellä käyn joskus kuolaamassa. Täältä tarttui mukaan kaksikin vaatetta halvemmalla hinnalla kuin Suomessa. Ja yllätys oli kassalla melkoinen, kun myyjä sanoi, että ostin niin paljon, että saan vielä kaksikymmentä euroa alennusta! En ymmärtänyt perusteita, mutta ehkä Mies ymmärsi. Meillä kun aina toimii tämä jako: Ich verstehe nichts aber rede viel. Er versteht alles, aber sagt nichts. Gudrun Sjöden on täällä Gendarmemarktin lähikorttelissa.
Sieltä Potsdamer Platzille kävellessä tuli taas uusi paikka eteen. Strasse den 17. Juni on Tiergartenissa, mutta täällä on 1953 kansannousun aukio. (Miksi eivät samassa paikassa?)
Emme olleet ainoat, jotka ottivat kuvan, kun näkivät Trabin ihan aidosti liikenteessä.
Myös näitä polkupyörätakseja kuvattiin. Ja hauskoja ne olivatkin. Tässä kuvituksena Ampelman, siis Itä-Saksan aikainen liikennevalo. Niitä oli paljon vieläkin, mutta emme olleet aivan varmoja, oliko niitä vain entisellä Itä-Berliinin alueella. Ehkä jossain muuallakin?
Emmekä olleet myöskään ainoat turistit, jotka ottavat kuvia näistä karhuista, joita on joka paikassa.
.
Aika väsyneinä tulimme kämpille. Jurij jo soitti Miehelle, että kai me huomenna olemme klo 11 valmiita luovuttamaan avaimet. Nyt nukkumaan, pakataan sitten aamulla. Ollaan me valmiita
Kotona taas
Lähes minuutilleen Jurij tuli hakemaan laukkujamme ja avaimia ja vei laukkumme omistamaansa Piter kahvilaan lähistölle. Ehdimme vielä puoleksitoista tunniksi shoppailemaan yhtä jos toista Kurfürstendammin Karstadtiin. Shoppailumahdollisuus Berliinissä on hyvä juttu, hinnat ovat Suomea edullisemmat ja valikoimaa on, varsinkin rinnakkaiskokoja. Hain urheiluhousuja ja löysin ihan hyvät tangosta, jossa oli erityinen "kurz" mitoitus. Välikoot oli numeroitu 18 - 26. Mielessäni närkästyin, kun myyjä ojensi minulle koon 23 (jotain 46:n paikkeilla), mutta sovittamisen jälkeen vaihdoin sitten itse sen kokoon 20. Sama on käynyt Miehelle, myyjät hymyilevät, kun Mies haeskelee Slim fittiä, mutta sovittamalla sekin selviää. Näkyyköhän se naamasta, että on joskus ollut ylipainoinen, vaikka ei enää olekaan???
Ihan viimeinen Jurijn lupaus ei sitten pitänytkään. Tullessamme hän lupasi, että tuo laukkumme ja meidät Zoologische Gartenin bussin X9 pysäkille, mutta kun menimme laukkujamme hakemaan, ei miestä missään, naiset vain raahasivat Gebäckit takahuoneesta ja toivottivat schöne reise. Niin sitten raahattiin itse laukkujamme muutama kadunkulma ja nähtiin sopivasti pysäkille tuleva 109, jolla myös pääsi Tegelille. Hyppäsimme siihen, vaikka emme tarkkaan tienneet, kuinka kauan pitempään sillä kestäisi kuin tuolla pikavuorolla, mutta olihan meillä aikaa ja X9:lle olisi ollut vielä pari kadunkulmaa.
Kaikki ok, kenttä on aika pieni, vähän nukkavierun oloinen. Kaitpa ne vain odottaa, että se isompi Brandenburgin kenttä valmistuu. Senhän pitäisi olla jo valmis, ja Tegelin kentän laidoilla näkyikin mainoksia sille tulevasta uudesta teollisuuskylästä tai muusta semmoisesta.
Koneessa kokeilin, miten jänniä kuvia laskeutuvista koneista saisi.
Otin myös kuvan vielä silloin ehjästä laukustani. Ihan näyttää siltä, että sitä kohdellaan hyvinkin hellästi, nostellaan kaksin käsin ja silitellään ja katsotaan lempeästi.
Lentomatka on mukavan lyhyt. Ja ajoituskin ihan nappiin, laskeutuminen juuri auringon laskettua, joten auringonlaskun hehkun voi kokea pilvien päällä.
Täysikuu kruunasi vielä näkymät. Tähän kuvaan voisi vaikka lopettaa syyslomakertomuksen.
Berliinin kertomus sopii kyllä lopettaa myös tähän söpöön nalleen, joita Berliini on täynnään. Tämä on Lufthansan tarjoama suklaanalle.
Ihan näin söpösti matkamme ei kuitenkaan päättynyt. Nostaessani laukkua autoon huomasin sen olevan kulmasta rikki. Siispä vielä etsimään tulopalvelu ja tekemään ilmoitus rikkoutuneesta laukusta. Ostimme kaksi vuotta sitten kevyen kevyet Rimowat, kun Stockan myyjä kehui niiden olevan markkinoiden parhaat. Ainakin olivat kalliit. Seuraava laukkuni ei tule olemaan kevyen kevyt Rimowa, vaikka siinä monia kivoja juttuja onkin, esim neljä pyörää ja kätevät sisätilat. Molempien laukut ovat nyt menneet lentomatkalla rikki, Miehen heti ekalla matkalla ja minun nyt. Sama firma on näköjään Lufthansankin sopimusfirma kuin silloisen Austrian Airlinesin. Katsotaan, nyt korjaantuuko tämäkin kupru Lauttasaaressa.
Ja tulipahan vielä lentokentällä tikutettua niin pitkästi, että askelmittari näytti viikolta yli 100 000 askelta.
------
Lisäys pari viikkoa matkan jälkeen. Ei korjaantunut laukku, oli liian rikki. Sain uuden tilalle, kun maksoin 70 euron omavastuun. Ihan kohtuullista mielestäni pari vuotta vanhasta laukusta, joka uutena maksoi noin 400. Se ei kyllä ole kohtuullista, että laukku on näin helposti rikkoutuva. Mitenkähän saisin tuon uuden kestämään? Vaikka seuraavan Berliinin matkan? Nimittäin nyt jäi semmoinen tunne, että sinne mennään ehkä piankin uudelleen. Jäi niin monta kivaa ja tärkeääkin kohdetta koluamatta, osin flunssan takia ja myös siksi, että nähtävää on valtavasti, erilaisia kulttuuririentoja löytyisi vaikka kuinka paljon, ja tuolla kiinnostaa jopa shoppailu.
_____________
Jos matkojemme seuraaminen livenä kiinnostaa tai muuten haluat ottaa yhteyttä yksityisesti, laita jokin yhteystieto kommenttiin.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.